Mutta vaikka antiikki tunsi laakerinlehtensä ja keskiaikakin käytti lehtiä ruttoa vastaan, käytettiinkö noina aikoina tätä fraasia tässä merkityksessä? Tähän asti en ole löytänyt merkkejä siitä. Tiettävästi humanisti von Goethe viljeli sanontaa ensimmäisenä sellaisena, miten me sen tajuamme, ja saksan kielestä se on sittemmin levinnyt muihin kieliin. Jos näin on, niin 1500-luvulla Liivinmaalla asuva ihminen ei ole voinut käyttää sanontaa, sillä Goethe syntyi vasta vuonna 1749. Jos tästä huolimatta tätä sanontaa viljelisin romaanissani, syyllistyisin tahalliseen anakronismiin. Anakronismi tarkoittaa jonkin asian sijoittamisesta väärään aikaan. Toki en tekisi mitään laitonta, mutta samaan hengenvetoon tuntuisi virheelliselta esitellä kirjaani historiallisena romaanina. Jalo tarkoitukseni kun on välttää niin pitkälle kuin mahdollisista tahallista historiallisen aikakauden ja kuvatun asian tai ilmiön välistä ristiriitaa. Olen silti kiusallisen tietoinen myös siitä, että liiallinen faktojen palvonta voi sekin viedä mehut koko kirjasta.
Välillä tuntuu, että historiallisen romaanin genre asettaa lähes maagisia vaatimuksia historiallisesta tarkkuudesta. Ja jos tarkkuutta epäillään, epäillään samalla kirjailijan kykyä tuottaa kuvailevaa menneisyyttä. Suosittu ajanviete maailmalla tarkkasilmäisten keskuudessa onkin historiallisten epätarkkuuksien metsästäminen historiallisista elokuvista tai romaaneista. Mutta anakronismit sinällään eivät ole mikään ihmeellinen asia. Monet eivät edes huomaa niitä, mutta joitakin, kuten itseäni, ne kyllä häiritsevät. Kyse on tietenkin ammattitaudista, suoraan sanottuna helmasynnistä. Toisaalta ilman historiallista tarkkuutta ei voisi syntyä myöskään tarkkoja kuvauksia menneisyydestä. Mutta kuinka historiallisen tarkkaa kuvauksen pitää olla? Ja miksi kirjoittaa historiallista romaania ellei halua pyrkiä tarkkuuteen? Toisaalta, emmekö kirjoita aina enemmän tai vähemmän fiktiota emmekä todellista historiaa? Mikä edes on historiallinen fakta? Sellaista ei mielestäni ole edes olemassa vaan on erilaisia ikkunoita ja näkökulmia menneisyyteen.
Oli aikomus kuinka kiiteltävä tahansa, teoksen historiallisuus on aina oletus ajankuvasta. Anakronismia on aina mukana menneisyyttä kuvaavissa teoksissa ja eniten niissä, joissa mennään menneisyyden ihmisen pääkopan sisälle. Kirjoittaja on kertoja, ei kokija, ja tässä roolissaan hän voi korkeintaan esittää oletuksia siitä, mitä ehkä tapahtui, miten jokin asia koettiin. Erityisesti kielenkäyttöön liittyy paljon ongelmia minusta. Kirjoitin blogitekstissäni Domberg vai Toompea? paikannimien oikeellisuudesta. Nekin ovat hankalia, mutta eivät niin hankalia kuin elävä kieli ja erityinen ongelmakohta on rahvaan käyttämä kieli. Millä tavalla puhuisi Räävelissä 1500-luvun kuormankantaja tai pyykkäri?
Kielenkäytön anakronismi onkin suuritöinen juttu. Jotta ylilyöntejä ei tapahtuisi, kielen pitäisi olla tarpeeksi aikaneutraalia. "Katolisen kirkon koneisto" toimii nykypäivässä, mutta ei keskiajalla. "Millä planeetalla sinä oikein elät!" on sekin täysin väärä lausahdus keskiajan ihmisen suuhun. Huolimatta ylväistä tavoitteista, kirjoitan asioista, jotka tapahtuivat 500 vuotta sitten. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että kirjoitan fiktiota vaikka kuinka väittäisin toisin. Olen myös tieten tahtoen sijoittanut ihmisiä väärään aikakauteen. Romaanissani vilisee henkilöitä, jotka ovat oikeasti olleet olemassa sen nimisinä, mutta seikkailleet oikeassa historiassa esimerkiksi 20 vuotta aikaisemmin. Olen siis sijoittanut heidät väärään aikaan tietoisesti. Joten se siitä historiallisesta tarkkuudesta.
Kielen autenttisuus on erityisen vaikeaa, kun on kysymys alemmista yhteiskuntaluokista. Jos kielen oikeaoppisuutta lähtee etsimään historiallisista lähteistä, siellä kaikuu vallanpitäjien äänet ja heidän käyttämä kielensä. Lisäksi virallisissa papereissa kieli on tarkoituksellisen jäykkää eikä edusta normaalia puhekieltä edes yläluokan kohdalla. Objektiivisuuden vaatimuksesta huolimatta henkilöhahmoja väritetään ja historiallisia tapahtumia vääristetään juonen kannattelemiseksi. Historiallinen romaani onkin kentällä laaja käsite ja historiallinen tarkkuus häilyvä rajapinta. Jokainen kirjailija tekee itse päätöksensä, mutta kannattaa varautua perustelemaan ne.
2 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdintaa. En tiedä, puhuivatko ihmiset tuolloin laakereilla lepäämisestä, mutta lepääminen-sana kuulostaa aikaan sopivalta. "En lepää ennen kuin..." "Hän ei levännyt silmän täyttä...". Haluan uskoa, että kieltä käytettiin värikkäästi ja että siihen antoivat virikkeitä persoonalliset ihmiset, kulttuuri ja politiikka.
Maarian terve! Näin keskiajan suomalainen olisi sinua tervehtinyt. Elävöittävä kieli on värikästä ja vahvaa, mutta kielen elävöittäminen ei ole mitenkään helppoa kun kyse on satoja vuosia sitten tapahtuneesta. Puheenpartta joutuu väkisinkin keksimään, päätavoite on välttää kuitenkin anakronismia. Agricola keksi sanan jalopeura tarkoittamaan leijonaa suomeksi. Mitähän minä keksisin.
Lähetä kommentti