Pere Borrell del Caso: Pakeneva kritiikki (1874) |
Historiallinen romaani elää ja voi hyvin
Suomessa. Kevään 2018 uusien julkaisujen
luettelossa on monia historiaan sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia, mikä
kertoo lukijoiden pitkään jatkuneesta kiinnostuksesta menneisyyteen ja omiin
juuriin. Historiallinen romaani on genrenä laaja yläkäsite, jonka alla on
monenlaista tuotantoa. Yhteinen nimittäjä kaikille on fiktiivinen tarina, joka
sijoittuu menneisyyteen. Mutta jotta historiallinen romaani olisi oikeasti se
mitä se väittää olevansa, sen pitäisi täyttää seuraavat ehdot (Markku Ihonen, Havaintoja
historiallisen romaanin kerronnasta 1986):
1. Kuvattavien tapahtumien tulee olla niin
kaukana menneisyydessä, että kirjoittajalla ei voi olla muistitietoa siitä.
2. Keskeisten historiallisten tietojen tulee
olla yhtä tutkimuksen antaman tiedon kanssa.
3. Fiktion on hallittava faktaa.
4. Kirjassa on oltava historiallinen näkemys
eli tapahtumat on suhteutettava menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.
Ensimmäinen ehto erottaa toisistaan
historiallisen romaanin ja aikalaisromaanin. Rajanveto on kieltämättä
keinotekoinen ja runsaasti debatoitu. Eikö omakohtainen kokemus pikemminkin
lisäisi historiallisen romaanin arvoa? Terminä ”historiallinen” on kuitenkin vaativa. Jos kirjoitan 10
vuoden takaisista asioista, kirjoitanko historiallista romaania? Omasta
mielestäni en. Mutta mikä on se aikajänne, joka tekee romaanista
historiallisen? Mitään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole olemassa, on vain
lukuisia mielipiteitä. Eniten olen törmännyt lukuun 50 vuotta, mutta tämäkin on
täysin keinotekoinen rajanveto.
Toinen ehto sen sijaan on mielestäni
itsestäänselvyys, jota kuitenkin näkee välillä rikottavan. Monet hyvät
historiallisen romaanin tekijät ovat itsekin historiantutkijoita, kuten Umberto
Eco tai Jaan Kross, mutta on myös monia jotka tekevät päivätyökseen aivan muuta
ja ovat silti onnistuneet luomaan kiehtovan kontekstin kirjaansa. Aikakauteen
uppoutuminen on vaihe, joka on syytä tehdä perinpohjaisesti, sillä kirjailijan on
tunnettava se kuin omat taskunsa ja pystyttävä liikkumaan kuvaamassaan ajassa
sujuvasti. Siksi kannattaakin valita aikakausi menneisyydestä, joka oikeasti
kiinnostaa. Näin eläytyminen eli atmosfäärin tavoittaminen, joka on hyvin
tärkeää kirjoittajalle, sujuu luontevammin.
Mitä enemmän kuvatusta ajasta on olemassa ensi-
ja toisenkäden lähteitä, sitä helpompaa on ihmisen miljöön rakentaminen. Miljöö
koostuu sekä fyysisestä että henkisestä ympäristöstä (Kaari Utrio, Dokumenttipohjainen
kirjoittaminen 1984) ja näiden kummankin tavoittamiseen tarvitaan kovaa taustatyötä.
Mutta faktat ovat vain yksi osa historiallista romaania, itse asiassa Utrion
mukaan vain alle 20% kerätystä materiaalista päätyy lopulta kirjan sivuille. Tämä
tarkoittaa sitä, että suuri osa historiallisesta romaanista on historiallista
fiktiota. Pääsemme näin kolmanteen ehtoon, jonka mukaan fiktion on hallittava
faktaa. Vaikka kiusaus olisi suuri oman oppineisuutensa esittämiseen kirjan lehdillä,
historiallista faktaa pitää käyttää vain silloin kun se kokonaisuuden kannalta
on oleellista. Fiktiivinen tarina uskottavine henkilöhahmoineen on historiallisessa
romaanissa pääroolissa, historiallinen aikakausi lainaa tähän kontekstin.
Mutta kirjailija päättää itse viime kädessä,
mistä fiktio alkaa ja mihin fakta loppuu. On kuitenkin muistettava, että jos
aikoo esitellä romaaniaan historiallisena kuvauksena, faktaa on oltava mukana
mahdollisimman paljon. Itse asiassa sitä on mielestäni pyrittävä käyttämään
aina jos se vain suinkin on mahdollista.
Kirjailijan pitää myös tajuta, milloin
tarkka historiallinen kuvaus on tarpeen kokonaisuuden kannalta ja milloin siitä
pitää luopua. Kun lukijan silmien eteen vyörytetään sivukaupalla entisaikojen
purjelaivojen sisätilojen yksityiskohtaista kuvausta, haukottelu on varmaa
ellei lukija ole asiasta erityisen kiinnostunut. Mutta joskus romaanin
kokonaisuus vaatii yksityiskohtaista kuvausta. Lisäksi on oletettava, että
lukijalla ei ole taustatietoa aikakaudesta. Siksi historiallinen miljöö on
luotava ja tuotava hänen eteensä.
Historiallinen romaani on minulle
kuningaslaji, jossa yhdistyy historiantutkimus ja taitava tarinankerronta. Arvostan
korkealle Umberto Econ Ruusun nimeä (1980),
joka on mielestäni yksi alan mestariteos. Econ henkilöhahmot ovat saaneet
paljon kiitosta, mutta itselleni on jäänyt mieleen hänen taitonsa sekoittaa
faktaa ja fiktiota. Eco teki sitä niin hyvin romaanissaan, että edes keskiajan
tutkija ei aina välttämättä tiennyt, missä kohtaa oli kyse faktasta ja missä
fiktiosta. Eco oli tietenkin tehnyt valtavan taustatyönsä keskiajan
dokumenttien parissa, joita hän myös osiltaan siteeraa kirjassa. Latinan kielen
käyttö lisää ajankuvan tarkkuutta, seikka josta voin kuvitella kustantajan
pyrkineen Ecoa poispuhumaan. Sillä liika tarkkuus voi joskus karkoittaa
pintatason lukijoita, heitä jotka eivät tiedä aiheesta oikein mitään ja
tuntevat lukevansa enemmän tenttikirjaa kuin viihteellistä romaania. Toisaalta
tarkkuus myös tuo lukijoita romaanille, ihmisiä jotka arvostavat
historiallisesti tarkan miljöön luomista. Eco itse kertoi rakentaneensa
romaaninsa kahdelle tasolle, joista ylempi oli naiiville lukijalle joka nautti
murhamysteereistä ja alempi sivistyneelle lukijalle, joka arvosti
historiallisia viittauksia. Selvää on, että kumpikaan taso ei pysy pystyssä
ilman toista.
Nyt kun itse kirjoitan ensimmäistä
historiallista romaaniani, vaikeinta minulle on ollut luoda historiallisesti
uskottavia henkilöhahmoja romaaniin. Vaikka olen tehnyt tutkimuksellisen
polkuni kuten pitää eli ottanut selvää arkistoissa oikeasti eläneistä
ihmisistä, heidän nimistään, ammateistaan ja perheistään, joudun aina
pysähtymään ja pohtimaan, millainen tuo ihminen on ollut sisäisesti. Mitä hän
ajatteli maailmanmenosta, miten hän puhui (joskus jopa mitä kieltä hän puhui),
millaisia valintoja hän tekisi, mihin hän uskoi jne. Entisajan ihmisen pääkopan
sisälle pääseminen on vaikeaa, koska meillä ei ole aina (aniharvoin itse
asiassa) siihen tarvittavia lähteitä. Varsinkaan tavallisen kansan mietteet
eivät ole kiinnostaneet keskiajan lähteiden tekijöitä, joten miten minun on
rakennettava 1500-luvun alun tallinnalaisen kuormaajan mielenmaailma?
Asetan oman rimani korkealle, koska olen
myös historiantutkija. Historiantutkijan jos kenen on onnistuttava faktoissaan,
sillä kyse on omasta ammattialasta. Mutta vaikka onnistuisin rakentamaan mielestäni
autenttisuutta hipovan miljöön ja uskottavat hahmot, vaikka kuinka ahertaisin
arkistoissa ja kävisin kirjoittajakursseja saadakseni juoneni mallilleen, aina
joku tulee olemaan tyytymätön. Kaikki lukijat eivät koskaan ymmärrä valintojasi
tai arvosta kovaa työtäsi. Olet luonut epäuskottavia hahmoja tai
juonenkäänteitä, sijoittanut jopa väärään aikaan vahingossa jonkin asian ja
sortunut näin historiallisen romaanikirjailijan helmasyntiin eli anakronismiin.
Totuus kuitenkin on, että virheitä sattuu jokaiselle. Kannattaa kuitenkin olla
tarkkana, että ne virheet jotka sinä teet, eivät vesitä koko tarinaasi.
Kritiikistä puheen ollen, Ruusun
nimeä kritisoitiin aikoinaan epäuskottavista henkilöhahmoista vaikka
niitä myös kiiteltiin. Jotkut henkilöistä kuulemma olivat liian moderneja
ajatuksineen ollakseen 1300-luvun ihmisiä. Eco itse koki tilanteen hieman
huvittavana, sillä hän oli käyttänyt juuri näiden hahmojen kohdalla suoria
lainauksia 1300-luvun dokumenteista. Ja toisaalta, kohdat joiden kanssa Eco
itse painiskeli ajatellen niiden olevan vähemmän keskiaikaisia, näitä lukijat
päätyivät välillä ylistämään todella fantastisina keskiajan kuvauksina. Summa
summarum on tietenkin se, että jokaisella lukijalla on aina oma käsityksensä
asioista ja tämä käsitys on yleensä oman aikakauden näkemysten värittämä.
Ihmisillä on eri totuuksia historiasta, joita oma kirjasi ei välttämättä pysty
muuttamaan.
Peter Englund onnistuu romaaneissaan
luomaan mielestäni hyvin uskottavaa ajankuvaa. Hän tekee
sitä niin hyvin, että hänen kirjansa Pultava (1988) oli
aikoinaan Jyväskylän yliopistoon historiaa lukemaan pyrkineiden yhtenä pääsykoekirjana.
Olin yksi heistä, en päässyt sisälle. Mutta ymmärsin kuitenkin, että
Englundilla on hyvin rikas tapa kuvailla fyysistä miljöötä. Hän sanoittaa
historiaa hienosti ja pystyy kerronnallaan siirtämään lukijan kärpäseksi
kattoon, mikä on mielestäni ansio sinällään. Tässä hän kuvaa Venäjän ja Ruotsin
taistelua suuressa Pohjan sodassa vuonna 1709:
Leuto kesätuuli
pyyhki ruotsalaisten kasvoja tuoden mukanaan heidän riveihinsä ruudilta
löyhkäävää utua - räjähtäneen mustan ruudin haju muistutti mätien munien
tuoksua. Näkökenttä kutistui koko ajan. Askel seurasi askelta, metri metriä.
Tömistävät jalat kavensivat kahden rintamalinjan välillä olevaa kuumaa kenttää.
Tätä kammottavaa näytelmää on ehkä vaikea kuvitella. Aurinko; Venäjän jalkaväen
pitkä vihreä muuri odottamassa paikoillaan sotalippujen liehuvat väriläikät
yläpuolellaan; pienistä kanuunoista vähentymättömällä voimalla työntyvä
jyrisevä ja savuava tulikiilojen virta; suuret vierivät savupilvet, jotka
kasvavat yhä suuremmiksi ja tiheämmiksi liekkien piikittämän Venäjän rintaman
edustalla; pienet mustat pallot, jotka piirtävät nopeita uriaan läpi pölyisen ilman
selvästi näkyen. Ja tasangon toisella puolella nopeasti marssiva ohut
rintamalinja; lepattavat sotaliput, aseiden ja varusteiden kalina, kilisevä
ääni, joka syntyi korkealla lentävien kuulien ja sirpaleiden iskeytyessä
pistimiin ja keihäänkärkiin, rumpujen kumea pärinä, pillipiiparien ja
torvensoittajien lasinohuet soinnut; kovat huudot: vihaiset käskyt, korahdukset
ja epäinhimilliset kuolinkiljahdukset, jotka saavat jyrisevän auringonhalkoman
taivaan pirstoutumaan entisestään; miehiä jotka kaatuvat, nääntyvät,
kompastelevat, raivoavat, hoippuvat, ontuvat, lyyhistyvät tai sinkoutuvat
auringon lämmittämään maahan; suihkuava veri ja irtirepeytyneet jäsenet; maassa
punaisten huntujen peittämiä vääntyneitä myttyjä, vaikeasti tunnistettavia
tahmaisia ihmisruumiin palasia, kihiseviä suolia ja suuria allikoita mustuvaa
verta; ja ohut sininen rintama, joka jatkaa eteneepäin, eteenpäin, paksussa
tupruavassa savussa ja peittyy sen alle. (Pultava 1988,
167).
Utrio pohtiessaan dokumenttipohjaista
kirjoittamista pitää historiallisen romaanin henkisen miljöön tutkimista ja
kuvausta fyysistä tärkeämpänä. Hän myös korostaa tarkkaa yksityiskohtien
kuvaamista suurena ansiona historiallisessa romaanissa eikä hän tässä väärässä
ole. Historiallinen fakta lisää tehdyn työn arvoa. Mutta missä kohtaa romaania
on pyrittävä totuuteen ja missä saa valehdella? Saako historiallisen romaanin
kirjoittaja itse päättää, että nyt en keskity tarkkaan ajankuvaan vaan teenkin
fiktiota, koska se sattuu sopimaan juonenkulkuun paremmin? Miksipä ei, onhan
historiallinen romaani genrenäkin jonkinlainen yläkäsite vain. Utrio
kuitenkin kehottaa olemaan tarkkana siinä missä asioissa valitsee valehdella ja
missä kertoa totuutta. "Mikä on se
piste, jossa koko rakennelmasi luhistuu valheeseen?" Jokainen
historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu pohtimaan tätä pistettä ennemmin tai
myöhemmin.
Mutta joskus valhe kuuluu juoneen mukaan.
Harvempi lukija tietää, että Rauno Tirrin romaani Kirjeitä
Naantalin luostarista. Sisar Kristiinan elämä 1441-1500 (2010) on itse
asiassa kirjailijan itsensä keksimää fiktiota. Tirri aloittaa romaaninsa
saatesanoin, jossa hän kertoo löytäneensä historiallisen lähteen lapsuudessaan
Naantalista ja uskottelee näin lukijalle kirjan perustuvan oikeisiin keskiajan kirjeisiin.
Kirja on niin ovelasti rakennettu, että moni menee lankaan. Koko kirjan
lumo perustuu pitkälti olettamukseen totuudesta. Minäkin lumouduin kunnes
aloin hieman hämmentyneenä ottamaan selville asioita. Samanlaisen prologin
ihmeellisestä lähteestä kertoo myös Eco Ruusun nimessä. Hän tosin
jättää ilmaan omat epäilyksensä lähteen luotettavuudesta. Erittäin nokkela veto
häneltä olla väittämättä mitään suuntaan tai toiseen. Totuus jätetään ilmaan lukijan
päätettäväksi.
Palaan vielä lopuksi Ecoon ja hänen
henkisen miljöön kuvaukseensa Ruusun nimessä. Pelkästään alla
olevaa tekstiä lukiessa ei voi tietää, että tässä kuvataan juuri 1300-luvun
Italian henkisen ilmapiirin velttoutta. Teksti voisi kuulua vaikka meidän
aikaamme, joka sekin, kuten jokainen sukupolvi vuorollaan, kritisoi omaa
aikakauttaan. Juuri ihmisen tunteiden ajattomuuden kuvaus on mielestäni hieno
saavutus kirjailijalta. Lukijan samaistuminen, tai sen vaikeus, romaanin
henkilöhahmoihin joko sitoo heitä mukaan tarinaan tai voi erkaannuttaa
siitä.
Kerran miehet
olivat suuria ja kauniita (nykyään he ovat lapsia ja kääpiöitä), mutta tämä
asia on vain yksi niistä monista, jotka todistavat siitä onnettomuudesta, että
maailma on tullut vanhaksi. Nuoret eivät tahdo enää oppia mitään, tiede on
rappeutumassa, koko maailma kulkee päälaellaan, sokeat taluttavat toisia
sokeita ja johdattavat heidät jyrkänteen reunalle, josta he putoavat rotkoon,
linnut syöksyvät ilmaan ennen kuin ovat lähteneet lentoon, aasi soittaa lyyraa,
härät tanssivat, Maria ei enää ole mieltynyt mietiskelyyn eikä Martta toimeliaisuuteen,
Leea on hedelmätön, Raakelin silmä on lihalle altis, Cato käy porttoloissa,
Lucretius muuttuu naiseksi. Kaikki on poissa tolaltaan. (Ruusun nimi
1983, 30)