maanantai 12. elokuuta 2019 |

Killing my darlings

Lorenze Lotto, Madonna ja lapsi marttyyri Pyhän Pietarin kanssa, 1503.

You must kill all your darlings. Tämä ei ole leffarepliikki vaan kirjailija William Faulknerin sukupolvelta toiselle siteerattu ohje kirjoittajille. Joskus luulin sen tarkoittavan, että kirjoittajan on ymmärrettävä tappaa rakas päähenkilönsä jos kirjan juoni sitä vaati. Vähän siihen tyyliin kuin George R. R. Martin, joka on tehnyt oman taiteenlajinsa keskeisten henkilöiden tappamisesta fantasiassaan Tulen ja jään laulu. Arvaamattomuus on koukuttavaa. Tämän tiesi jo Agatha Christie aikoinaan.

Mutta Faulkner ei tarkoittanut tätä. Mitä hän sitten tarkoitti? Hän kehotti kirjoittajaa pohtimaan tarkkaan, millainen teksti lopulta palvelee tarinaa ja lukijaa. Ja liikkeelle oli lähdettävä sieltä, mistä ei arvaisi. Faulknerin mielestä kirjoittajan oli epäiltävä kykyjään juuri silloin, kun hän eniten uskoi itseensä. Ne ihanat sanat, kappaleet, jopa luvut, joita niin rakastat, ovat vaaravyöhykkeellä, sillä rakkaudeltasi et ole pystynyt näkemään niitä oikeassa valossa.

Kill your darlings tarkoittaa sitä, että tekstiä on editoitava sieltä, missä teksti tuntuu omimmalta. Koska niissä kohdin on menty metsään todennäköisemmin kuin missään muualla. Huh, tämä on kyllä kaikista vaikein neuvo, minkä olen koskaan saanut kirjoittajana.

Alun kummastelun jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Faulkner voi sittenkin olla oikeassa. Tottahan on, että mitä tyytyväisempi olen jälkeeni, sitä vähemmän väkerrän tekstin parissa. Kadotan kriittisyyteni ja egoni kasvaa. Järkeni kuitenkin vielä inttää, että heikommat kohdat, eivät vahvimmat, ansaitsevat huomioni. Mitä Faulkner sanoisi tähän? Luultavasti jotain sellaista, että vahvimmat kohdat ovat juuri heikkouksiani. Ne olen juossut läpi vain muutaman oivalluksen avulla eivätkä nekään ehkä ole oivalluksia ollenkaan.

Edelleen Faulkner kehottaisi minua kirjoittamaan lukijalle, ei itselleni. Mikä minusta tuntuu aivan ihastuttavalta, ei välttämättä tunnu lukijasta, jos tämä ihastuttava älynväläykseni hankaloittaa tarinan kertomista. Mutta miten tähän sopii mukaan sellainenkin kuultu ohje, että kirjoita tekstiä, jota itse haluaisit lukea? Olen ymmälläni, mutta tajuan, että mikään ei ole mustavalkoista, eivät edes Faulknerin ohjeet.

Ja ohjeitahan nämä vain ovat. Jos en halua tappaa darlingejani, niin minulla on oikeus olla tekemättä niin. On silti hyvä pohtia, miten oman egon saisi hiljennettyä kirjoitusprosessissa. Joskus omaa jälkeään jää ihastelemaan eikä viitsi ottaa vaarin neuvoista, jotka käskevät muuttamaan jotain. Kiitos Faulknerin osaan nyt tunnistaa käytökseni ja tiedän, että kyse on vain darlingeista, joista en millään haluaisi päästää irti.








2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Faulknerin ohje tuntuu järkeen käyvältä. Tuottaakseen hyvää tekstiä, pitää sen kanssa vääntää, painia ja ehkä taistellakin. Ehkä Faulkner haluaa rohkaista ohjeellaan kirjoittajaa kilvoittelemaan itsensä kanssa. Varmasti omaan tekstiinsä saa olla tyytyväinenkin, jos sen parissa on puurtanut. Tarkempaan syyniin sen sijaan kannattaa ottaa ne tekstin kohdat, jotka ovat syntyneet helposti. -Marja

Marianne Ojanaho kirjoitti...

Kiitos pohdinnasta Marja. Minusta tuntuu yhä enemmän, että tämä Faulknerin ohje on yhtä yleispätevä kuin on Mikael Jungnerin tviitti 300-sivuisten kirjojen tarpeettomuudesta. Silti oman tekstin ruotiminen ei koskaan liene pahasta. Ja Faulkner ainakin itse toteutti ohjettaan ja sai aikaan hienoja kirjoja.

Lähetä kommentti