Ruusun nimi

Baskervillen William tutkii käsikirjoitusta uuden keksinnön, silmälasien, avulla.

Menneinä joulunpyhinä YLE muisti historiasta kiinnostuneita ja tarjoili nälkään Umberto Econ Ruusun nimen uusimman tv-version (2019). Sarjan toteutuksesta voidaan olla montaa mieltä enkä ota kantaa siihen, kuinka lähelle tv-sarja pääsee itse kirjaa saati kuvaako Eco itse kirjassaan historiallisia tapahtumia prikulleen oikein. Ruusun nimi innoitti minua aikoinaan kiinnostumaan keskiajasta, luostareista ja historian hyödyntämisestä fiktiivisessä tarinassa. Vaikka dekkarijuoni ei ole kovin kummoinen, sen kautta avautuu hengähdyttävä kurkistus myöhäiskeskiajan maailmaan. Tämän monikerroksisen maailmankuvan avaaminen lukijalle on kirjan todellinen anti, oli se sitten Econ alkuperäinen tarkoitus tai ei, ja juoni on ikäänkuin tekosyy, jonka avulla kirjailija johdattaa lukijan sinne minne haluaa. Muutamia teemoja nousi mieleen sarjan katselun lomassa ja kirjoitan niistä nyt lyhyesti ja pintapuolisesti.

Myöhäiskeskiaika (n.1300-1500) oli Euroopassa rikasta kirkollisen kulttuurin aikaa. Erakoituneissa luostareissa ympäri Eurooppaa vaalittiin antiikin perintöä ja oikeaa tietoa. Tällainen on myös sarjan kuvitteellinen benediktiiniläisluostari Pohjois-Italian jylhissä maisemissa. Luostarissa on lauma veljiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Jumalalle ja tiedon säilyttämiselle kopiointiperinteen avulla. Kirjoilla on kaksijakoinen merkitys romaanissa. Oikeat kirjat välittävät totuutta, väärät harhaoppia. Eco kuljettaa päähenkilön, fransiskaanimunkki William Baskervillen, ylös luostariin keisarin käskystä. Luostarissa on määrä pitää teologinen väittely kahden veljeskunnan, fransiskaanien ja dominikaanien välillä. Suurempana historiallisena taustana on keisarin ja paavin valtakamppailu Euroopassa.

Fransiskaanien ja dominikaanien väittely.

Ruusun nimen kantava teema on kirkon etääntyminen Kristuksesta. Tätä kritisoivat fransiskaanit, mutta myös uskonnolliset lahkot, joiden metsästykseen pelätty inkvisitio on valjastettu. Sääntökuntien erimielisyys luo skismaa kirkon sisällä. Fransiskaanit vaativat paluuta juurille asketismillaan. He vaativat kirkolta nöyryyttä ja omaisuudesta luopumista. Heidän vaatteensa ovat rikkikuluneet ja he kävelevät sandaalit jalassa lumessa halaten spitaalisia.

Vastakohtana absoluuttiselle köyhyydelle ovat dominikaanit ja paavin edustajat kiiltävine viittoineen ja koruineen. Heidät kuvataan lähes harhaoppisen etääntyneinä oikeasta apostolisesta elämäntavasta. William Baskervillen hahmossa Eco tuo esille katuvan kirkonmiehen ihanteen. Baskerville on entinen inkvisiittori, joka on tehnyt kääntymyksen ja jättänyt kiduttajan tehtävänsä.  Hahmon esikuvana on keskiajan älykkö Wilhelm Occamilainen (1285-1347), joka myöskin oli fransiskaani. Hänet tunnetaan occamin partaveitsi -argumentaatiosta, jonka mukaan selittäviä tekijöitä on oltava mahdollisimman vähän eikä asioita pidä monimutkistaa. Murhamysteeriä ratkoessaan Baskerville käyttää kuvitteellista partaveistä hyväkseen päättelyssään tapahtumien kulusta.

Dominikaanit tuovat luostariin mukanaan näkemyksensä inkvisitiosta ja sen tärkeydestä harhaoppisten metsästyksessä. Paavi Gregorius IX perusti inkvisition sata vuotta aiemmin ja antoi sen juuri fransiskaanien ja dominikaanien haltuun. Dominikaanit kuitenkin osoittivat erityistä ahkeruutta historian lehdillä tämän maallisista ja kirkollisistakin organisaatioista riippumattoman pahamaineisen koneiston harjoittajina. Sarjassa kidutus toimii kuten on tarkoitus eli sillä puristetaan totuus esille. Vasta tämän jälkeen voi alkaa oikea katuminen.

Romaanin vuonna 1327 paavina toimi Avignonista käsin Johannes XXII (1316-1334), joka on jäänyt historiaan tiukkana organisaattorina. Hänen aikanaan katolinen kirkko taisteli maallisia ruhtinaita kuin myös harhaoppisina pitämiään lahkoja vastaan, jotka väittivät edustavansa oikeaa kristillistä elämää. Nämä lahkot loivat jyrkän kontrastin paavin edustamalle instituutiolle, joka kääri itsensä kultaan. Inkvisition pöytäkirjoja on säilynyt hyvin harhaoppisten kuulusteluista. Erityisesti kataarien vainot ovat yleisesti tunnettuja, sillä historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie laati heistä mikrohistoriallisen tutkimuksen, joka julkaistiin nimellä Montaillou, ranskalainen kylä (1975). Muita vainottuja lahkoja olivat humiliaatit ja valdolaiset, mutta myös dolcinolaiset, joiden lahkomestari Fra Dolcino poltettiin roviolla vuonna 1307. Heidän kohtalonsa kulkee romaanissa taustalla.

Omistamisen ongelma näkyy sarjassa kirkon sisäisenä kiistana, jonka taustalla voi aistia kaikuja 1200-luvulla kiihtyneestä paavillisesta rahankeruusta. Voiko kirkko omistaa, jos Kristus itse ei omistanut mitään? Asian käsittely löi aikoinaan fransiskaanien leirin kahtia. Spirituaalifransiskaanit (ital. fraticelli) korostivat radikaalia näkemystä. Veljet eivät voineet omistaa mitään, eivät edes omaa konventtiaan saati kunnollista vaateparia. Konventuaalifransiskaanit lähestyivät maltillisemmin omistamisen ongelmaa ja he saavuttivat lopulta enemmistön veljeskunnan keskuudessa. Tämä radikalisoi entisestään spirituaaleja ja tähän tilanteeseen Eco johdattelee lukijan. Luostarin väittelyssä spirituaalit kritisoivat erityisesti paavillista hovia Avignonissa.

Kirkon sisäinen hajaannus toimi paavia vastaan hetkenä, jolloin sen yhtenäisyyttä tarvittiin ulkoapäin tulevia haasteita vastaan. Niinpä paavi Johannes XXII laittoi pisteen asialle vuonna 1323 ja julkaisi bullan, joka tuomitsi spirituaalifransiskaanit. Bullan mukaan oli harhaoppista opettaa, että Kristus ei omistanut mitään. Bulla teki spirituaaleista lainsuojattomia ja inkvisition kiinnostuksen kohteita. Monet johtohahmoista paloivatkin seuraavina vuosina roviolla.

Omaisuuden haaliminen on ollut kysymys, mihin katolinen kirkko on joutunut ottamaan kantaa tähän päivään saakka. Kuinka pitkälle kirkon on seurattava Jeesuksen askeettista esimerkkiä? Paavi pitää itseään Kristuksen sijaisena maan päällä, joten dilemma on oikeastaan ajaton. Sarjassa paavi Johannes katsoo Kristuksen patsasta kimaltelevassa palatsissaan, jossa tämä roikkuu ristiltä kukkaro lanteillaan. Paavi tulkitsee kukkaron merkitsevän sitä, että joillekin, ts. kirkolle, Jumala on suonut omistusoikeuden tehokkuuden nimissä. Tämä tulkinta on tietysti jyrkästi vastakohtainen sille, mitä tiedämme Jeesuksesta ja rahasta. Jeesus toki puhuu rahasta paljon, mutta käyttää sitä välineenä tuodakseen esille turmeltuneisuutta. Mutta oliko Jeesuksella todellakin kukkaro? Eco onnistuu tässä mielestäni hyvin hämmentämään lukijaa.

Toinen mieleenjäävä näkökulma keskiajan mentaliteettiin on nauru ja sen hallitseminen. Benediktiiniläisluostarin syvyyksissä nauruun suhtaudutaan negatiivisesti, sillä eihän Jeesuskaan nauranut koskaan. Kenellä on siis lupa nauraa? Ei ainakaan kirkonmiehellä, sillä "Jeesus meidän Herramme ei koskaan kertonut komedioita eikä satuja, vaan pelkästään selkeitä vertauskuvia (...)".

Naurava narri, alankomaalainen koulukunta, n. 1500.

Näin vanha veli Jorge perustelee asiaa. Baskerville käy naurusta pitkän keskustelun ja hänen kantansa on sallivampi. Baskerville pitää naurua rationaalisuuden merkkinä, kun taas Jorge pitää sitä hulluuden merkkinä. Nauruun ei suhtauduttu keskiajalla kovin yksioikoisesti ja riippui naurajasta, miten sallittua se oli. Kirkon kanta oli, että nauru oli vulgaaria naaman vääntelyä, joka sai ihmisen näyttämään apinalta. Nauru liitettiin groteskeihin kansanjuhliin ja karnevaaleihin, jolloin yhteisössä oli kaikki nurinpäin ja meteli valtavaa. Groteski keskiajan taiteessa ymmärretään juuri pilakuvana. Nauru oli vähäjärkisten, hovinarrien ja lasten kikatusta, mitä oppinut ihminen ei voinut harrastaa ilman, että teki itsestään - no narrin.

Väitellessään naurusta Eco luo Baskervillen hahmosta itsenäisen ajattelijan, joka ennakoi olemuksellaan muuttuvaa ihmisihannetta. Juuri muutoksen käsittelijänä Eco onnistuu mielestäni hyvin. Maailmankuvaa tuli 1300-luvun Italiassa ravistelemaan renessanssi, joka mullisti monia asioita ajattelussa. Keskiajalle liitetty vakavuus alkoi vaihtua elämäniloon ja tätä heijastelevat myöhemmin esimerkiksi kepeät Rabelais'n ja Shakespearen komediat. Kirkon kulttuuriin nauru ei kuitenkaan päässyt sisään. Jumalaa oli palvottava asiallisesti ja ilottomasti.

Naurulla on lopulta hyvin keskeinen funktio Ruusun nimessä. Koko juoni kietoutuu Aristoteleen kadonneen komedian ympärille, jota piilotellaan harhaoppisena kirjaston kätköissä. Aristoteles itse ei valikoidu tähän sattumalta tietenkään vaan Eco käyttää häntä juuri oikein hyväksi tuodakseen esille ristiriitaista ajankuvaa. Aristoteles oli suuri auktoriteetti keskiajalla, mutta toisaalta ei vailla epäilyjä. 1200-luvulla hänen luonnonfilosofiansa opetus kiellettiin Pariisissa harhaoppisena ja esimerkiksi fransiskaanit suhtautuivat häneen nuivemmin kuin platoniseen tietoon. Aristoteles edustaa romaanissa koko keskiaikaa leimaavaa kaksijakoisuutta ja monimuotoisuutta, joka usein historiankirjoissa jää vähemmälle huomiolle.