Historiallinen fiktio

Pere Borrell del Caso: Pakeneva kritiikki (1874)

Historiallinen romaani elää ja voi hyvin Suomessa. Kevään 2018 uusien julkaisujen luettelossa on monia historiaan sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia, mikä kertoo lukijoiden pitkään jatkuneesta kiinnostuksesta menneisyyteen ja omiin juuriin. Historiallinen romaani on genrenä laaja yläkäsite, jonka alla on monenlaista tuotantoa. Yhteinen nimittäjä kaikille on fiktiivinen tarina, joka sijoittuu menneisyyteen. Mutta jotta historiallinen romaani olisi oikeasti se mitä se väittää olevansa, sen pitäisi täyttää seuraavat ehdot (Markku Ihonen, Havaintoja historiallisen romaanin kerronnasta 1986):

1.   Kuvattavien tapahtumien tulee olla niin kaukana menneisyydessä, että kirjoittajalla ei voi olla muistitietoa siitä.

2.   Keskeisten historiallisten tietojen tulee olla yhtä tutkimuksen antaman tiedon kanssa.

3.   Fiktion on hallittava faktaa.

4.   Kirjassa on oltava historiallinen näkemys eli tapahtumat on suhteutettava menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.

Ensimmäinen ehto erottaa toisistaan historiallisen romaanin ja aikalaisromaanin. Rajanveto on kieltämättä keinotekoinen ja runsaasti debatoitu. Eikö omakohtainen kokemus pikemminkin lisäisi historiallisen romaanin arvoa? Terminä ”historiallinen” on kuitenkin vaativa. Jos kirjoitan 10 vuoden takaisista asioista, kirjoitanko historiallista romaania? Omasta mielestäni en. Mutta mikä on se aikajänne, joka tekee romaanista historiallisen? Mitään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole olemassa, on vain lukuisia mielipiteitä. Eniten olen törmännyt lukuun 50 vuotta, mutta tämäkin on täysin keinotekoinen rajanveto.

Toinen ehto sen sijaan on mielestäni itsestäänselvyys, jota kuitenkin näkee välillä rikottavan. Monet hyvät historiallisen romaanin tekijät ovat itsekin historiantutkijoita, kuten Umberto Eco tai Jaan Kross, mutta on myös monia jotka tekevät päivätyökseen aivan muuta ja ovat silti onnistuneet luomaan kiehtovan kontekstin kirjaansa. Aikakauteen uppoutuminen on vaihe, joka on syytä tehdä perinpohjaisesti, sillä kirjailijan on tunnettava se kuin omat taskunsa ja pystyttävä liikkumaan kuvaamassaan ajassa sujuvasti. Siksi kannattaakin valita aikakausi menneisyydestä, joka oikeasti kiinnostaa. Näin eläytyminen eli atmosfäärin tavoittaminen, joka on hyvin tärkeää kirjoittajalle, sujuu luontevammin.

Mitä enemmän kuvatusta ajasta on olemassa ensi- ja toisenkäden lähteitä, sitä helpompaa on ihmisen miljöön rakentaminen. Miljöö koostuu sekä fyysisestä että henkisestä ympäristöstä (Kaari Utrio, Dokumenttipohjainen kirjoittaminen 1984) ja näiden kummankin tavoittamiseen tarvitaan kovaa taustatyötä. Mutta faktat ovat vain yksi osa historiallista romaania, itse asiassa Utrion mukaan vain alle 20% kerätystä materiaalista päätyy lopulta kirjan sivuille. Tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa historiallisesta romaanista on historiallista fiktiota. Pääsemme näin kolmanteen ehtoon, jonka mukaan fiktion on hallittava faktaa. Vaikka kiusaus olisi suuri oman oppineisuutensa esittämiseen kirjan lehdillä, historiallista faktaa pitää käyttää vain silloin kun se kokonaisuuden kannalta on oleellista. Fiktiivinen tarina uskottavine henkilöhahmoineen on historiallisessa romaanissa pääroolissa, historiallinen aikakausi lainaa tähän kontekstin.

Mutta kirjailija päättää itse viime kädessä, mistä fiktio alkaa ja mihin fakta loppuu. On kuitenkin muistettava, että jos aikoo esitellä romaaniaan historiallisena kuvauksena, faktaa on oltava mukana mahdollisimman paljon. Itse asiassa sitä on mielestäni pyrittävä käyttämään aina jos se vain suinkin on mahdollista.

Kirjailijan pitää myös tajuta, milloin tarkka historiallinen kuvaus on tarpeen kokonaisuuden kannalta ja milloin siitä pitää luopua. Kun lukijan silmien eteen vyörytetään sivukaupalla entisaikojen purjelaivojen sisätilojen yksityiskohtaista kuvausta, haukottelu on varmaa ellei lukija ole asiasta erityisen kiinnostunut. Mutta joskus romaanin kokonaisuus vaatii yksityiskohtaista kuvausta. Lisäksi on oletettava, että lukijalla ei ole taustatietoa aikakaudesta. Siksi historiallinen miljöö on luotava ja tuotava hänen eteensä. 

Historiallinen romaani on minulle kuningaslaji, jossa yhdistyy historiantutkimus ja taitava tarinankerronta. Arvostan korkealle Umberto Econ Ruusun nimeä (1980), joka on mielestäni yksi alan mestariteos. Econ henkilöhahmot ovat saaneet paljon kiitosta, mutta itselleni on jäänyt mieleen hänen taitonsa sekoittaa faktaa ja fiktiota. Eco teki sitä niin hyvin romaanissaan, että edes keskiajan tutkija ei aina välttämättä tiennyt, missä kohtaa oli kyse faktasta ja missä fiktiosta. Eco oli tietenkin tehnyt valtavan taustatyönsä keskiajan dokumenttien parissa, joita hän myös osiltaan siteeraa kirjassa. Latinan kielen käyttö lisää ajankuvan tarkkuutta, seikka josta voin kuvitella kustantajan pyrkineen Ecoa poispuhumaan. Sillä liika tarkkuus voi joskus karkoittaa pintatason lukijoita, heitä jotka eivät tiedä aiheesta oikein mitään ja tuntevat lukevansa enemmän tenttikirjaa kuin viihteellistä romaania. Toisaalta tarkkuus myös tuo lukijoita romaanille, ihmisiä jotka arvostavat historiallisesti tarkan miljöön luomista. Eco itse kertoi rakentaneensa romaaninsa kahdelle tasolle, joista ylempi oli naiiville lukijalle joka nautti murhamysteereistä ja alempi sivistyneelle lukijalle, joka arvosti historiallisia viittauksia. Selvää on, että kumpikaan taso ei pysy pystyssä ilman toista.

Nyt kun itse kirjoitan ensimmäistä historiallista romaaniani, vaikeinta minulle on ollut luoda historiallisesti uskottavia henkilöhahmoja romaaniin. Vaikka olen tehnyt tutkimuksellisen polkuni kuten pitää eli ottanut selvää arkistoissa oikeasti eläneistä ihmisistä, heidän nimistään, ammateistaan ja perheistään, joudun aina pysähtymään ja pohtimaan, millainen tuo ihminen on ollut sisäisesti. Mitä hän ajatteli maailmanmenosta, miten hän puhui (joskus jopa mitä kieltä hän puhui), millaisia valintoja hän tekisi, mihin hän uskoi jne. Entisajan ihmisen pääkopan sisälle pääseminen on vaikeaa, koska meillä ei ole aina (aniharvoin itse asiassa) siihen tarvittavia lähteitä. Varsinkaan tavallisen kansan mietteet eivät ole kiinnostaneet keskiajan lähteiden tekijöitä, joten miten minun on rakennettava 1500-luvun alun tallinnalaisen kuormaajan mielenmaailma?

Asetan oman rimani korkealle, koska olen myös historiantutkija. Historiantutkijan jos kenen on onnistuttava faktoissaan, sillä kyse on omasta ammattialasta. Mutta vaikka onnistuisin rakentamaan mielestäni autenttisuutta hipovan miljöön ja uskottavat hahmot, vaikka kuinka ahertaisin arkistoissa ja kävisin kirjoittajakursseja saadakseni juoneni mallilleen, aina joku tulee olemaan tyytymätön. Kaikki lukijat eivät koskaan ymmärrä valintojasi tai arvosta kovaa työtäsi. Olet luonut epäuskottavia hahmoja tai juonenkäänteitä, sijoittanut jopa väärään aikaan vahingossa jonkin asian ja sortunut näin historiallisen romaanikirjailijan helmasyntiin eli anakronismiin. Totuus kuitenkin on, että virheitä sattuu jokaiselle. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, että ne virheet jotka sinä teet, eivät vesitä koko tarinaasi. 

Kritiikistä puheen ollen, Ruusun nimeä kritisoitiin aikoinaan epäuskottavista henkilöhahmoista vaikka niitä myös kiiteltiin. Jotkut henkilöistä kuulemma olivat liian moderneja ajatuksineen ollakseen 1300-luvun ihmisiä. Eco itse koki tilanteen hieman huvittavana, sillä hän oli käyttänyt juuri näiden hahmojen kohdalla suoria lainauksia 1300-luvun dokumenteista. Ja toisaalta, kohdat joiden kanssa Eco itse painiskeli ajatellen niiden olevan vähemmän keskiaikaisia, näitä lukijat päätyivät välillä ylistämään todella fantastisina keskiajan kuvauksina. Summa summarum on tietenkin se, että jokaisella lukijalla on aina oma käsityksensä asioista ja tämä käsitys on yleensä oman aikakauden näkemysten värittämä. Ihmisillä on eri totuuksia historiasta, joita oma kirjasi ei välttämättä pysty muuttamaan. 

Peter Englund onnistuu romaaneissaan luomaan mielestäni hyvin uskottavaa ajankuvaa. Hän tekee sitä niin hyvin, että hänen kirjansa Pultava (1988) oli aikoinaan Jyväskylän yliopistoon historiaa lukemaan pyrkineiden yhtenä pääsykoekirjana. Olin yksi heistä, en päässyt sisälle. Mutta ymmärsin kuitenkin, että Englundilla on hyvin rikas tapa kuvailla fyysistä miljöötä. Hän sanoittaa historiaa hienosti ja pystyy kerronnallaan siirtämään lukijan kärpäseksi kattoon, mikä on mielestäni ansio sinällään. Tässä hän kuvaa Venäjän ja Ruotsin taistelua suuressa Pohjan sodassa vuonna 1709:  

Leuto kesätuuli pyyhki ruotsalaisten kasvoja tuoden mukanaan heidän riveihinsä ruudilta löyhkäävää utua - räjähtäneen mustan ruudin haju muistutti mätien munien tuoksua. Näkökenttä kutistui koko ajan. Askel seurasi askelta, metri metriä. Tömistävät jalat kavensivat kahden rintamalinjan välillä olevaa kuumaa kenttää. Tätä kammottavaa näytelmää on ehkä vaikea kuvitella. Aurinko; Venäjän jalkaväen pitkä vihreä muuri odottamassa paikoillaan sotalippujen liehuvat väriläikät yläpuolellaan; pienistä kanuunoista vähentymättömällä voimalla työntyvä jyrisevä ja savuava tulikiilojen virta; suuret vierivät savupilvet, jotka kasvavat yhä suuremmiksi ja tiheämmiksi liekkien piikittämän Venäjän rintaman edustalla; pienet mustat pallot, jotka piirtävät nopeita uriaan läpi pölyisen ilman selvästi näkyen. Ja tasangon toisella puolella nopeasti marssiva ohut rintamalinja; lepattavat sotaliput, aseiden ja varusteiden kalina, kilisevä ääni, joka syntyi korkealla lentävien kuulien ja sirpaleiden iskeytyessä  pistimiin ja keihäänkärkiin, rumpujen kumea pärinä, pillipiiparien ja torvensoittajien lasinohuet soinnut; kovat huudot: vihaiset käskyt, korahdukset ja epäinhimilliset kuolinkiljahdukset, jotka saavat jyrisevän auringonhalkoman taivaan pirstoutumaan entisestään; miehiä jotka kaatuvat, nääntyvät, kompastelevat, raivoavat, hoippuvat, ontuvat, lyyhistyvät tai sinkoutuvat auringon lämmittämään maahan; suihkuava veri ja irtirepeytyneet jäsenet; maassa punaisten huntujen peittämiä vääntyneitä myttyjä, vaikeasti tunnistettavia tahmaisia ihmisruumiin palasia, kihiseviä suolia ja suuria allikoita mustuvaa verta; ja ohut sininen rintama, joka jatkaa eteneepäin, eteenpäin, paksussa tupruavassa savussa ja peittyy sen alle. (Pultava 1988, 167).

Utrio pohtiessaan dokumenttipohjaista kirjoittamista pitää historiallisen romaanin henkisen miljöön tutkimista ja kuvausta fyysistä tärkeämpänä. Hän myös korostaa tarkkaa yksityiskohtien kuvaamista suurena ansiona historiallisessa romaanissa eikä hän tässä väärässä ole. Historiallinen fakta lisää tehdyn työn arvoa. Mutta missä kohtaa romaania on pyrittävä totuuteen ja missä saa valehdella? Saako historiallisen romaanin kirjoittaja itse päättää, että nyt en keskity tarkkaan ajankuvaan vaan teenkin fiktiota, koska se sattuu sopimaan juonenkulkuun paremmin? Miksipä ei, onhan historiallinen romaani genrenäkin jonkinlainen yläkäsite vain. Utrio kuitenkin kehottaa olemaan tarkkana siinä missä asioissa valitsee valehdella ja missä kertoa totuutta. "Mikä on se piste, jossa koko rakennelmasi luhistuu valheeseen?" Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu pohtimaan tätä pistettä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta joskus valhe kuuluu juoneen mukaan. Harvempi lukija tietää, että Rauno Tirrin romaani Kirjeitä Naantalin luostarista. Sisar Kristiinan elämä 1441-1500 (2010) on itse asiassa kirjailijan itsensä keksimää fiktiota. Tirri aloittaa romaaninsa saatesanoin, jossa hän kertoo löytäneensä historiallisen lähteen lapsuudessaan Naantalista ja uskottelee näin lukijalle kirjan perustuvan oikeisiin keskiajan kirjeisiin. Kirja on niin ovelasti rakennettu, että moni menee lankaan. Koko kirjan lumo perustuu pitkälti olettamukseen totuudesta. Minäkin lumouduin kunnes aloin hieman hämmentyneenä ottamaan selville asioita. Samanlaisen prologin ihmeellisestä lähteestä kertoo myös Eco Ruusun nimessä. Hän tosin jättää ilmaan omat epäilyksensä lähteen luotettavuudesta. Erittäin nokkela veto häneltä olla väittämättä mitään suuntaan tai toiseen. Totuus jätetään ilmaan lukijan päätettäväksi. 

Palaan vielä lopuksi Ecoon ja hänen henkisen miljöön kuvaukseensa Ruusun nimessä. Pelkästään alla olevaa tekstiä lukiessa ei voi tietää, että tässä kuvataan juuri 1300-luvun Italian henkisen ilmapiirin velttoutta. Teksti voisi kuulua vaikka meidän aikaamme, joka sekin, kuten jokainen sukupolvi vuorollaan, kritisoi omaa aikakauttaan. Juuri ihmisen tunteiden ajattomuuden kuvaus on mielestäni hieno saavutus kirjailijalta. Lukijan samaistuminen, tai sen vaikeus, romaanin henkilöhahmoihin joko sitoo heitä mukaan tarinaan tai voi erkaannuttaa siitä. 

Kerran miehet olivat suuria ja kauniita (nykyään he ovat lapsia ja kääpiöitä), mutta tämä asia on vain yksi niistä monista, jotka todistavat siitä onnettomuudesta, että maailma on tullut vanhaksi. Nuoret eivät tahdo enää oppia mitään, tiede on rappeutumassa, koko maailma kulkee päälaellaan, sokeat taluttavat toisia sokeita ja johdattavat heidät jyrkänteen reunalle, josta he putoavat rotkoon, linnut syöksyvät ilmaan ennen kuin ovat lähteneet lentoon, aasi soittaa lyyraa, härät tanssivat, Maria ei enää ole mieltynyt mietiskelyyn eikä Martta toimeliaisuuteen, Leea on hedelmätön, Raakelin silmä on lihalle altis, Cato käy porttoloissa, Lucretius muuttuu naiseksi. Kaikki on poissa tolaltaan. (Ruusun nimi 1983, 30)