Kaksi matkamiestä Roomassa

Pyhä Franciscus, Francisco de Zurbarán, 1659.

Heinäkuussa vuonna 1523 Liivinmaalta lähti kaksi matkamiestä kohti Roomaa, läpi uskonnollisten ristiriitojen kyllästämän Euroopan. Fransiskaanikonventin lehtori Antonius Bomhower vei Revalin (Tallinna) piispan lähettiläänä tärkeää viestiä paaville. Matkaseurana hänellä oli veli Burkard Waldis, sillä sääntöjen mukaan yksin matkustaminen oli kiellettyä. Matka oli huippusalainen ja vaarallinen, sen tarkoituksena oli hankkia Riian kaupungille paavillinen kirkonkirous. Elettiin 1520-luvun levotonta aikakautta ja Martti Lutherin alulle paneman opillisen vallankumouksen ensi tahteja. Muutoksen aallokko löi kiivaana Saksanmaalta kohti Baltiaa ja lisäsi painetta Pyhään saksalaiseen keisarikuntaan löyhästi kuuluvan, paavin suojeluksessa olevan Liivinmaan (nyk. Viro, Latvia) niskaan. Roomaan parivaljakko pääsi marraskuun alussa tehtyään piinallista matkaansa apostolin kyydillä kuukausikaupalla.

    Veljet viipyivät Roomassa kolme kuukautta yrittäen saada paavia kallistamaan korkea-arvoista korvaansa Liivinmaan hätähuudolle. Mutta edessä oli odottamaton hidaste. Paavi Hadrianus VI oli kuollut syyskuussa kesken veljien matkanteon ja edessä oli sede vacante, tyhjän istuimen aika, joka kulki tuskallisen hitaasti. Pitkällisen pohdinnan ja asianmukaisen poliittisen pelin jälkeen konklaavi valitsi kristikunnan johtajaksi jälleen yhden Medicin. Paavi Klemens VII sai hiippansa vasta marraskuun 19. päivänä, mikä merkitsi takaiskua fransiskaaneille ja Liivinmaan katolilaisille. Ongelmia lisäsivät lukuisat muut katolilaisten hätähuudot ympäri kristikuntaa, joihin Rooma oli hukkua, sekä ikuinen turkkilaisten vaara, joka lopulta sitoi paavin kädet. Näin luterilainen oppi, jona Lutherin näkemykset myöhemmin tultiin tuntemaan, sai muhia rauhassa ja vahvistua syrjäisessä Baltiassa.

Paavi Clemens VII, Sebastian del Piombo, 1526.

    Isä Antonius Bomhower oli tullut kuuluisaksi katolilaisen linnakkeen puolustajaksi käytyään ajalle tyypillisen opillisen väittelyn 12.6.1522 Riian Pietarinkirkossa. Vastassa hänellä oli radikaali Lutherin kannattaja, kirkon nuorempi kappalainen Andreas Knopken. Luterilaisuus oli jo tuolloin saanut merkittävää jalansijaa kaupungissa, sillä väittelyllä oli raadin suostumus. Knopken esitteli kiivaasti teesejään paavinkirkon jumalattomuudesta. Hän tuomitsi kuvien palvonnan, aneet, paastoamisen, pyhiinvaellukset ja kaiken muun "mielettömyyden", joka sikisi Roomasta käsin. Paavi oli antikristus, joka oli repinyt evankeliumin ihmisten sydämistä. Bonhowerin argumenteista emme tiedä, mutta lopulta kumpikin katsoi voittaneensa mittelön, mikä sekin oli aikakaudelle tyypillinen piirre.

    Odottaessaan Pyhän isän tukea ja huomatessaan sen riittämättömäksi, Bomhower teki Roomassa liikkeen, joka joudutti Riian kohtaloa. Hän päätti kirjoittaa esimiehelleen Wilhelm Isenbroeckille, Liivinmaan ja Preussin fransiskaanien kustokselle, kirjeen ja vuosi siihen koko salaisen operaation ahdistuksellaan kuorrutettuna. Kirjeen hän osoitti suoraan Riian konventtiin, keskelle tätä luterilaismielistä kaupunkia. 

    Mutta uutinen kahden fransiskaanin matkasta oli jo päässyt leviämään, sillä Rooma vilisi myös saksalaisia, jotka ahnaasti odottivat jokaista tiedonmurusta pylväskäytävissä kuin linnut laudalla leivänmurusiaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun kiroushanke tuli itsensä riialaisten tietoon. Kun munkit sitten lähtivät kotimatkalle tyhjin käsin, kaikki Euroopassa luultavasti tiesivät siitä. Ja heidän edellään kulki tuo pirullinen kirje, joka saavutti talvisen Riian paaston aikana, kuukausia ennen kuin munkit itse saapuivat Liivinmaalle. Kirje ei päätynyt koskaan oikeisiin käsiin, vaan se riistettiin väkivalloin sitä kantaneelta matkalaiselta konventin ulkopuolella. Ja niin isä Bomhowerin kiemurainen valitusvirsi päätyi lopulta vihaiselle raadille, joka piti fransiskaanien juonta maanpetoksena ja yhtenä esimerkkinä paavin pyrkimyksistä maailmanherruuteen.

    Riika oli langennut luterilaisille jo vuonna 1521, jolloin Knopken sai raadilta luvan saarnata kirkossaan Lutherin opetuksia. Hänen kollegansa, Sylvester Tegetmeyer, piti vuodesta 1522 omassa Pyhän Jaakobin kirkossaan hurmoshenkisiä tilaisuuksia, joissa hyökkäsi katolilaisia vastaan. Tegetmeyer oli fanaatikko ja agitaattori, joka edusti joillekin liian radikaalia suuntaa. Sen puolesta puhuu salaliitto, joka nousi häntä vastaan vuonna 1525 aateliston puolelta, mutta josta hän selvisi.

Andreas Knopken hautakivi.

    Kummatkin miehet nimitettiin kirkkoherroiksi raadin toimesta, vastoin Riian arkkipiispan Jasper Linden tahtoa. Hänellä oli virallinen nimitysoikeus, mutta iäkäs Linde oli ilmeisen haluton enää taistelemaan taistelua, joka olisi ollut hänen uransa tärkein. Hän oli jo kymmenen vuotta takaperin yrittänyt uudistaa kirkkoa sisältäpäin, mutta vasallit ja kaupunki olivat vetäneet tukensa, ja pitäneet yritystä kirkon keinona maallisen vallan lisäämiseen. Syyskuussa 1523 Luther kirjoitti Liivimaan suurille kaupungeille (Reval, Riika, Dorpat eli Tartto) rohkaisukirjeen. Tämä jo kertoo, että hänellä oli selvää kannatusta alueella. Vuoden 1524 helmikuussa Luther kirjoitti läheiselle neuvonantajalleen ja reformaation "arkkitehdille", Georg Spalatinille, miten evankeliumin valo oli alkanut loistaa Liivinmaalla.

 Riika, Sebastian Münsterin teoksessa "Cosmographey", 1567.

    Bonhowerin matkan tarkoitus oli ollut padota paavin tuella leviämässä oleva harhaoppi, mutta matka joudutti vanhan järjestelmän kaatumista. Luterilaisuus tunki maahan pian väkivaltaisin ottein. Maaliskuun 16. päivänä 1524 Riiassa tapahtui kuvainraasto, kun kaupunkilaiset repivät kirkoistaan kaiken katolilaisen hapatuksen pois. Pyhimysten kuvat, krusifiksit, alttarirekvisiitta, patsaat - kaikki "saatanan naamiot" poltettiin suurissa kokoissa. Neitsyt Marian patsaisiin kohdistettiin erityistä raivoa ja ne saivat jumalattoman noidan kohtelun: osa niistä upotettiin Väinäjokeen, loput poltettiin rovioilla. Samanlaisen kohtelun saivat ihmisnoidat Uuden ajan alun noitavainoissa. Levottomuuksiin osallistui satoja ihmisiä ja ne kestivät päiväkausia. Huhtikuun 2. päivänä kaikki katolilaiset munkit ja papit ajettiin ulos kaupungista. Riian kohtaloa tuli pian seuraamaan Reval, jossa kuvainraasto tapahtui syyskuussa ja munkkien karkoitus seuraavana vuonna. 

    Riika luterilaistui aikalaistenkin mittapuulla räjähdysmäisen nopeasti. Oli mennyt vain neljä vuotta Lutherin teesien naulaamisesta eivätkä edes Saksan muut hansakaupungit olleet vielä täysin avoimia muutokselle. Olivatko ilmiön taustalla vaikuttaneet syyt uskonnollisia vai poliittisia? Lukuunottamatta muutamaa maankolkkaan eksynyttä hussilaista 1400-luvulla, mitään selkeää anti-katolilaista liikettä ei Liivinmaalla ollut ennen tätä. Arkkipiispa Linden yritys kirkon uudistamisesta kielii kuitenkin muutoshalukkuudesta, joka ei kuitenkaan saanut taakseen mitään organisoitua liikehdintää. 

    Sen sijaan sosiaaliset  ja poliittiset valtaverkostot, ja niiden väliset jännitteet ovat nähtävissä 1500-luvun alun Riiassa. Riian arkkipiispa ja saksalainen ritarikunta olivat vääntäneet pari sataa vuotta poliittista kädenvääntöä kaupungin hallinnasta ja sopineet vihdoin vuonna 1452 jakavansa vallan Riiassa. Reformaatio tarjosi kaupungille, jonka taloudellista valtaa kauppiaat pitivät raadin kautta hallussaan, ulospääsyn kummankin käskyläisen hansikkaan alta. Kaupungin eliitti ja killat antoivat tukensa Knopkenille, koska se palveli heidän poliittisia ja sosiaalisia etujaan.

Luther omisti 127. psalminsa Liivinmaan ja Riian kristityille, 1524.