Vene-kadulta Katariinan käytävää pitkin Müürivahe-kadulle ja siitä satamaan päin numero 33 kohdalle. Tallinnan keskiaikainen Dominikaaniluostari löytyy hyvin piilotettuna sisäpihalta pienen etsinnän jälkeen. Kesäkaudella ovet avautuvat 3 euron sisäänpääsymaksulla, lokakuussa vain viikonloppuisin ja pitkän talvikauden (toukokuuhun saakka) luostari pysyy suljettuna. Parin puhelinsoiton jälkeen pääsemme sisälle arkipäivänä 25 euron maksua vastaan ja saamme englanninkielisen yksityiskierroksen vanhalta naiselta luostarin itäsiivessä.
Luostarin itäsiipi on verrattain hyvin säilynyt. Kalkkikivestä tehdyt paksut seinät sulkevat sisäänsä makuusalin, priorin huoneen, kirjaston, messukappelin ja akustisesti huiman, yhteisien asioiden hoitoon tarkoitetun tilan. Jos seinät voisivat kertoa - olo iskee erityisesti makuusalissa, jonne jopa 30 munkkia ahtautui nukkumaan vieritysten. Yhdessä nukkuminen ei juuri yksityisyyttä suonut, mutta sillä oli tärkeä yhteisöllinen tehtävänsä - se nimittäin suojeli paremmin Perkeleen jekuilta, tuo vanha vainooja kun kiusasi veljiä erityisesti pimeän aikaan.
Sadesäällä luostari on kostea ja hohkaa kylmyyttä. Mutta tunnelma on autenttinen. Tulisijoja ei löydy mistään ja kuulemme, että paikkaa lämmitettiin kellarikerroksen kiuasuunin avulla. Ylöspäin nousevaa lämpöä jaettiin edelleen kanavien avulla eri huoneisiin. Luostarissa ei myöskään ole sähkölamppuja kaikissa tiloissa, mikä lisää paikan mystisyyttä. Munkkien rukouslaulun voi miltei kuulla kaikuvan käytävillä jos oikein altistaa itsensä paikan atmosfäärille. Oppaan sytytellessä tuikkuja virittäydymme tunnelmaan silmäilemällä kopioita keskiaikaisista lähteistä, joista yksi kertoo Hans Lippe -nimisen miehen rakennuttaneen varoillaan luostariin kappelin ja tästä hyvästä hänelle ja hänen sukulaisilleen luvattiin pitää ikuisia messuja. Päiväys asiakirjalle on marraskuun 10. päivä, vuosi 1452. Samaisena vuonna syntyi Italiassa eräs Leonardo Vincin kylässä eikä Amerikkaa oltu vielä "löydetty". Lippen perheen lahjoitus oli yksi monista, mikä rikastutti luostaria. Tallinnan dominikaanit olivat vuosisatoja tiiviissä yhteistyössä kaupungin silmäätekevien kanssa. Luostari oli taloudellisesti riippuvainen lahjoituksista, joita se sai erityisesti rikkailta saksalaislähtöisiltä suvuilta kuten Lippeiltä.
Pyhän Katariinan luostarilla oli aikoinaan merkittävä opillinen asema keskiajan Tallinnassa. Sinne perustettiin kaupungin ensimmäinen kirjasto ja koulu, jossa myös maallikot saivat opetusta kunnes Tallinnan piispa halusi maallikot pois luostarista. Pitkän kädenväännön jälkeen, joka poiki valituskirjelmän Vatikaaniin saakka, piispa sai pitää päänsä ja luostarin oli siitä edes keskityttävä vain noviisien kouluttamiseen. Satoja vuosia luostari nivoutui yhteen hansakaupungin kanssa tarjoten sen asukkaille sielunhoitoa ja tietoa. Oppineisuudestaan kuuluisat dominikaanit olivat kunnon teologeja ja puhtaan uskon vartijoita. Juuri tästä syystä inkvisitio ja kerettiläisten metsästys annettiin aikoinaan heidän käsiinsä.
Hokeman mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä ja täällä asunutta veljestöä onkin kutsuttu dominikaanit-nimen lisäksi Jumalan koiriksi (lat. domini canes), kerjäläisveljiksi, saarnaajaveljiksi ja mustiksi veljiksi. Jälkimmäinen viittaa veljien tyypilliseen asuun eli mustaan kaapuun. Dominikaanit eivät kuitenkaan olleet kaikkien mieleen ja viimeistään Tallinnan kuvainraasto tuli osoittamaan tämän. 1520-luvun alussa luostarin ja kaupunginraadin välit alkavatkin hiljalleen kiristyä. Taustalla jylläsi reformaatio, joka toi kaupunkiin evankelistoja saarnaamaan uutta uskontoa. Nämä joutuivat välittömästi konfliktiin munkkien kanssa. Munkit syyttivät näitä "kirottuja" ihmisiä harhaoppisuudesta ja aloittivat oman propagandasotansa vastasaarnoillaan kunnes Tallinnan raati yleisen edun nimissä pyysi heitä lopettamaan tämän. Munkit eivät kuitenkaan kehoitusta kuunnelleet ja niin jatkui uskojen taistelu kunnes raati oli pakotettu reagoimaan.
Se vastasi munkkien uppiniskaisuuteen takavarikoimalla luostarin alttarikalustoa ja kuin kirsikkana kakun päälle, määräsi pysyvän evankelistan luostarin kirkkoon saarnaajaksi. Tässä vaiheessa kaupungin kanta luterilaisuuteen tuli selväksi. Jännitteet kiristyivät äärimmilleen kun saarnastuoliin nousi luostarin entinen munkki nimeltä Johann Lange, joka takinkääntäjänä merkitsi pahimman luokan luopiota veljestölle. Munkkien keskuudessa alkoivat lobbaukset, kun heitä yritettiin käännyttää pois epäjumalan palvonnasta. Osa kääntyi, mutta suuri osa pysyi peräsimessä aallokon keskellä. Käännynnäiset tunsivat erityistä vihaa uskossaan lujia kohtaan ja niinpä he intoutuneena luostarikirkon evankelistan saarnasta hyökkäsivät väkivaltaisesti veljien kimppuun pahoinpidellen heitä. Silloin veljestö kääntyi Ritarikunnan maamestari von Plettenbergin puoleen saadakseen apua, mutta pyörä oli jo pyörähtänyt ja aika kävi auttamattomasti vähiin luostarissa.
Tallinnan raati oli päättänyt nimittäin nöyryyttää munkkeja oikein kunnolla. Kesällä 1524 se meni askeleen pidemmälle ja asetti tykkivalimon luostarin kirkon alapuolella olevaan kellariin. Siellä ilkikuriset tykkimiehet pelottelivat säikkyjä munkkeja ampumalla kanuunoitaan kaikuvissa käytävissä. Tapauksesta nimeltä tykkisotku kehittyi kunnon jännitysnäytelmä, kun munkit vastavetona sabotoivat tykkejä lyömällä nauloja sankkireikiin ja tekivät näin kalleista kanuunoista käyttökelvottomia. Sinne jäivät lojumaan ja ruostumaan hienot tykit kunnes saatiin idea siirtää ne raadin hevostalleille. Ja jotta munkkien nöyryytys saisi lakipisteensä, munkit itse joutuivat siirtämään painavat tykit kaupungin läpi. Raadannan jälkeen raati muurautti vielä kellarin umpeen.
Dominikaaniluostari kukoisti Vene-kadulla vuosisatoja (1246-1525), mutta lopulta sekään ei voinut mitään uudelle uskonnolle, joka vyöryi Saksanmaalta 1520-luvulla ja otti kaupungin henkisesti haltuunsa. Iroista kyllä, reformaatio oli saanut alkunsa katolilaisen munkin ajattelusta ja juuri se koitui lopulta Tallinnan munkkien tuhoksi. Munkit karkoitettiin luostarista 1525 ja paikka joutui luterilaisten käsiin. Tätä ennen luostari todisti väkivaltaista kuvainraastoa, kun evankelistojen saarnoista kuumentuneet tunteet ottivat vallan kaupunkilaisissa. Syyskuussa 1524 raivo purkautui dominikaaneja kohtaan ja suuri joukko ihmisiä hyökkäsi luostariin. Mustapäiden alttari-isäntä Heinrich Stumme kuvaa killan muistikirjassa, mitä sitten tapahtui:
"Kaikki pyhimysten kuvat, joista joitakin munkit hakivat, heitettiin alas niin, että ne menivät kappaleiksi. Ei säilynyt veistoksia, pyhäinjäännöksiä eikä esineitä. Kahdessa tunnissa kaikki oli tehty.(...). Ihmisiä oli pitkälle neljä- tai viisisataa. Ei tiedetty mistään muusta. Se oli Jumalan tahto, Hänen olkoon ylistys ikuisuudessa."
Mikä oli alkanut raastona muuttui hetkessä ryöstelyksi. Kaikki alttarirekvisiitta rohmuttiin ja polttokelpoisista epäjumalan kuvista tehtiin suuri rovio. Raati otti kuitenkin tilanteen pikaisesti haltuun ja katsottiin, että dominikaaneja oli nöyryytetty tarpeeksi sillä kertaa. Lopullinen lähtö Tallinnasta koitti munkeille tammikuussa 1525.
Dominikaanien "pakoa" Tallinnasta selittää reformaatio, mutta kaupunkilaisten nuivaa asennetta luostaria kohtaan ei voi niputtaa vain evankelistojen propagandan piikkiin. Vaikka dominikaaneja arvostettiin tietyissä piireissä ja heillä oli kiinteät siteet porvareihin, heitä kohtaan esitettiin myös vakavia syytöksiä erityisesti 1500-luvulle tultaessa. Heidän väitettiin etääntyneen perimmäisestä kutsumuksestaan kuten sairaanhoidosta. He omasivat maallisia etuoikeuksia ja väärinkäyttivät asemaansa saadakseen valtaa kaupungissa. Luostarissa oli myös erittäin arvokasta irtaimistoa, joka kiinnosti monia, ja munkit itse olivat hyvin tietoisia omasta oppineisuudestaan, mikä johti ylpeyteen ja kateuteen. Pieni suljettu ja eristäytynyt yhteisö keskellä kaupunkia herätti ihmetystä ja antoi mielikuvitukselle siivet. Tarvittiin vain sytyke ja sen tarjosi munkki Lutherus.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti