Historiallinen fiktio

Pere Borrell del Caso: Pakeneva kritiikki (1874)

Historiallinen romaani elää ja voi hyvin Suomessa. Kevään 2018 uusien julkaisujen luettelossa on monia historiaan sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia, mikä kertoo lukijoiden pitkään jatkuneesta kiinnostuksesta menneisyyteen ja omiin juuriin. Historiallinen romaani on genrenä laaja yläkäsite, jonka alla on monenlaista tuotantoa. Yhteinen nimittäjä kaikille on fiktiivinen tarina, joka sijoittuu menneisyyteen. Mutta jotta historiallinen romaani olisi oikeasti se mitä se väittää olevansa, sen pitäisi täyttää seuraavat ehdot (Markku Ihonen, Havaintoja historiallisen romaanin kerronnasta 1986):

1.   Kuvattavien tapahtumien tulee olla niin kaukana menneisyydessä, että kirjoittajalla ei voi olla muistitietoa siitä.

2.   Keskeisten historiallisten tietojen tulee olla yhtä tutkimuksen antaman tiedon kanssa.

3.   Fiktion on hallittava faktaa.

4.   Kirjassa on oltava historiallinen näkemys eli tapahtumat on suhteutettava menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.

Ensimmäinen ehto erottaa toisistaan historiallisen romaanin ja aikalaisromaanin. Rajanveto on kieltämättä keinotekoinen ja runsaasti debatoitu. Eikö omakohtainen kokemus pikemminkin lisäisi historiallisen romaanin arvoa? Terminä ”historiallinen” on kuitenkin vaativa. Jos kirjoitan 10 vuoden takaisista asioista, kirjoitanko historiallista romaania? Omasta mielestäni en. Mutta mikä on se aikajänne, joka tekee romaanista historiallisen? Mitään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole olemassa, on vain lukuisia mielipiteitä. Eniten olen törmännyt lukuun 50 vuotta, mutta tämäkin on täysin keinotekoinen rajanveto.

Toinen ehto sen sijaan on mielestäni itsestäänselvyys, jota kuitenkin näkee välillä rikottavan. Monet hyvät historiallisen romaanin tekijät ovat itsekin historiantutkijoita, kuten Umberto Eco tai Jaan Kross, mutta on myös monia jotka tekevät päivätyökseen aivan muuta ja ovat silti onnistuneet luomaan kiehtovan kontekstin kirjaansa. Aikakauteen uppoutuminen on vaihe, joka on syytä tehdä perinpohjaisesti, sillä kirjailijan on tunnettava se kuin omat taskunsa ja pystyttävä liikkumaan kuvaamassaan ajassa sujuvasti. Siksi kannattaakin valita aikakausi menneisyydestä, joka oikeasti kiinnostaa. Näin eläytyminen eli atmosfäärin tavoittaminen, joka on hyvin tärkeää kirjoittajalle, sujuu luontevammin.

Mitä enemmän kuvatusta ajasta on olemassa ensi- ja toisenkäden lähteitä, sitä helpompaa on ihmisen miljöön rakentaminen. Miljöö koostuu sekä fyysisestä että henkisestä ympäristöstä (Kaari Utrio, Dokumenttipohjainen kirjoittaminen 1984) ja näiden kummankin tavoittamiseen tarvitaan kovaa taustatyötä. Mutta faktat ovat vain yksi osa historiallista romaania, itse asiassa Utrion mukaan vain alle 20% kerätystä materiaalista päätyy lopulta kirjan sivuille. Tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa historiallisesta romaanista on historiallista fiktiota. Pääsemme näin kolmanteen ehtoon, jonka mukaan fiktion on hallittava faktaa. Vaikka kiusaus olisi suuri oman oppineisuutensa esittämiseen kirjan lehdillä, historiallista faktaa pitää käyttää vain silloin kun se kokonaisuuden kannalta on oleellista. Fiktiivinen tarina uskottavine henkilöhahmoineen on historiallisessa romaanissa pääroolissa, historiallinen aikakausi lainaa tähän kontekstin.

Mutta kirjailija päättää itse viime kädessä, mistä fiktio alkaa ja mihin fakta loppuu. On kuitenkin muistettava, että jos aikoo esitellä romaaniaan historiallisena kuvauksena, faktaa on oltava mukana mahdollisimman paljon. Itse asiassa sitä on mielestäni pyrittävä käyttämään aina jos se vain suinkin on mahdollista.

Kirjailijan pitää myös tajuta, milloin tarkka historiallinen kuvaus on tarpeen kokonaisuuden kannalta ja milloin siitä pitää luopua. Kun lukijan silmien eteen vyörytetään sivukaupalla entisaikojen purjelaivojen sisätilojen yksityiskohtaista kuvausta, haukottelu on varmaa ellei lukija ole asiasta erityisen kiinnostunut. Mutta joskus romaanin kokonaisuus vaatii yksityiskohtaista kuvausta. Lisäksi on oletettava, että lukijalla ei ole taustatietoa aikakaudesta. Siksi historiallinen miljöö on luotava ja tuotava hänen eteensä. 

Historiallinen romaani on minulle kuningaslaji, jossa yhdistyy historiantutkimus ja taitava tarinankerronta. Arvostan korkealle Umberto Econ Ruusun nimeä (1980), joka on mielestäni yksi alan mestariteos. Econ henkilöhahmot ovat saaneet paljon kiitosta, mutta itselleni on jäänyt mieleen hänen taitonsa sekoittaa faktaa ja fiktiota. Eco teki sitä niin hyvin romaanissaan, että edes keskiajan tutkija ei aina välttämättä tiennyt, missä kohtaa oli kyse faktasta ja missä fiktiosta. Eco oli tietenkin tehnyt valtavan taustatyönsä keskiajan dokumenttien parissa, joita hän myös osiltaan siteeraa kirjassa. Latinan kielen käyttö lisää ajankuvan tarkkuutta, seikka josta voin kuvitella kustantajan pyrkineen Ecoa poispuhumaan. Sillä liika tarkkuus voi joskus karkoittaa pintatason lukijoita, heitä jotka eivät tiedä aiheesta oikein mitään ja tuntevat lukevansa enemmän tenttikirjaa kuin viihteellistä romaania. Toisaalta tarkkuus myös tuo lukijoita romaanille, ihmisiä jotka arvostavat historiallisesti tarkan miljöön luomista. Eco itse kertoi rakentaneensa romaaninsa kahdelle tasolle, joista ylempi oli naiiville lukijalle joka nautti murhamysteereistä ja alempi sivistyneelle lukijalle, joka arvosti historiallisia viittauksia. Selvää on, että kumpikaan taso ei pysy pystyssä ilman toista.

Nyt kun itse kirjoitan ensimmäistä historiallista romaaniani, vaikeinta minulle on ollut luoda historiallisesti uskottavia henkilöhahmoja romaaniin. Vaikka olen tehnyt tutkimuksellisen polkuni kuten pitää eli ottanut selvää arkistoissa oikeasti eläneistä ihmisistä, heidän nimistään, ammateistaan ja perheistään, joudun aina pysähtymään ja pohtimaan, millainen tuo ihminen on ollut sisäisesti. Mitä hän ajatteli maailmanmenosta, miten hän puhui (joskus jopa mitä kieltä hän puhui), millaisia valintoja hän tekisi, mihin hän uskoi jne. Entisajan ihmisen pääkopan sisälle pääseminen on vaikeaa, koska meillä ei ole aina (aniharvoin itse asiassa) siihen tarvittavia lähteitä. Varsinkaan tavallisen kansan mietteet eivät ole kiinnostaneet keskiajan lähteiden tekijöitä, joten miten minun on rakennettava 1500-luvun alun tallinnalaisen kuormaajan mielenmaailma?

Asetan oman rimani korkealle, koska olen myös historiantutkija. Historiantutkijan jos kenen on onnistuttava faktoissaan, sillä kyse on omasta ammattialasta. Mutta vaikka onnistuisin rakentamaan mielestäni autenttisuutta hipovan miljöön ja uskottavat hahmot, vaikka kuinka ahertaisin arkistoissa ja kävisin kirjoittajakursseja saadakseni juoneni mallilleen, aina joku tulee olemaan tyytymätön. Kaikki lukijat eivät koskaan ymmärrä valintojasi tai arvosta kovaa työtäsi. Olet luonut epäuskottavia hahmoja tai juonenkäänteitä, sijoittanut jopa väärään aikaan vahingossa jonkin asian ja sortunut näin historiallisen romaanikirjailijan helmasyntiin eli anakronismiin. Totuus kuitenkin on, että virheitä sattuu jokaiselle. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, että ne virheet jotka sinä teet, eivät vesitä koko tarinaasi. 

Kritiikistä puheen ollen, Ruusun nimeä kritisoitiin aikoinaan epäuskottavista henkilöhahmoista vaikka niitä myös kiiteltiin. Jotkut henkilöistä kuulemma olivat liian moderneja ajatuksineen ollakseen 1300-luvun ihmisiä. Eco itse koki tilanteen hieman huvittavana, sillä hän oli käyttänyt juuri näiden hahmojen kohdalla suoria lainauksia 1300-luvun dokumenteista. Ja toisaalta, kohdat joiden kanssa Eco itse painiskeli ajatellen niiden olevan vähemmän keskiaikaisia, näitä lukijat päätyivät välillä ylistämään todella fantastisina keskiajan kuvauksina. Summa summarum on tietenkin se, että jokaisella lukijalla on aina oma käsityksensä asioista ja tämä käsitys on yleensä oman aikakauden näkemysten värittämä. Ihmisillä on eri totuuksia historiasta, joita oma kirjasi ei välttämättä pysty muuttamaan. 

Peter Englund onnistuu romaaneissaan luomaan mielestäni hyvin uskottavaa ajankuvaa. Hän tekee sitä niin hyvin, että hänen kirjansa Pultava (1988) oli aikoinaan Jyväskylän yliopistoon historiaa lukemaan pyrkineiden yhtenä pääsykoekirjana. Olin yksi heistä, en päässyt sisälle. Mutta ymmärsin kuitenkin, että Englundilla on hyvin rikas tapa kuvailla fyysistä miljöötä. Hän sanoittaa historiaa hienosti ja pystyy kerronnallaan siirtämään lukijan kärpäseksi kattoon, mikä on mielestäni ansio sinällään. Tässä hän kuvaa Venäjän ja Ruotsin taistelua suuressa Pohjan sodassa vuonna 1709:  

Leuto kesätuuli pyyhki ruotsalaisten kasvoja tuoden mukanaan heidän riveihinsä ruudilta löyhkäävää utua - räjähtäneen mustan ruudin haju muistutti mätien munien tuoksua. Näkökenttä kutistui koko ajan. Askel seurasi askelta, metri metriä. Tömistävät jalat kavensivat kahden rintamalinjan välillä olevaa kuumaa kenttää. Tätä kammottavaa näytelmää on ehkä vaikea kuvitella. Aurinko; Venäjän jalkaväen pitkä vihreä muuri odottamassa paikoillaan sotalippujen liehuvat väriläikät yläpuolellaan; pienistä kanuunoista vähentymättömällä voimalla työntyvä jyrisevä ja savuava tulikiilojen virta; suuret vierivät savupilvet, jotka kasvavat yhä suuremmiksi ja tiheämmiksi liekkien piikittämän Venäjän rintaman edustalla; pienet mustat pallot, jotka piirtävät nopeita uriaan läpi pölyisen ilman selvästi näkyen. Ja tasangon toisella puolella nopeasti marssiva ohut rintamalinja; lepattavat sotaliput, aseiden ja varusteiden kalina, kilisevä ääni, joka syntyi korkealla lentävien kuulien ja sirpaleiden iskeytyessä  pistimiin ja keihäänkärkiin, rumpujen kumea pärinä, pillipiiparien ja torvensoittajien lasinohuet soinnut; kovat huudot: vihaiset käskyt, korahdukset ja epäinhimilliset kuolinkiljahdukset, jotka saavat jyrisevän auringonhalkoman taivaan pirstoutumaan entisestään; miehiä jotka kaatuvat, nääntyvät, kompastelevat, raivoavat, hoippuvat, ontuvat, lyyhistyvät tai sinkoutuvat auringon lämmittämään maahan; suihkuava veri ja irtirepeytyneet jäsenet; maassa punaisten huntujen peittämiä vääntyneitä myttyjä, vaikeasti tunnistettavia tahmaisia ihmisruumiin palasia, kihiseviä suolia ja suuria allikoita mustuvaa verta; ja ohut sininen rintama, joka jatkaa eteneepäin, eteenpäin, paksussa tupruavassa savussa ja peittyy sen alle. (Pultava 1988, 167).

Utrio pohtiessaan dokumenttipohjaista kirjoittamista pitää historiallisen romaanin henkisen miljöön tutkimista ja kuvausta fyysistä tärkeämpänä. Hän myös korostaa tarkkaa yksityiskohtien kuvaamista suurena ansiona historiallisessa romaanissa eikä hän tässä väärässä ole. Historiallinen fakta lisää tehdyn työn arvoa. Mutta missä kohtaa romaania on pyrittävä totuuteen ja missä saa valehdella? Saako historiallisen romaanin kirjoittaja itse päättää, että nyt en keskity tarkkaan ajankuvaan vaan teenkin fiktiota, koska se sattuu sopimaan juonenkulkuun paremmin? Miksipä ei, onhan historiallinen romaani genrenäkin jonkinlainen yläkäsite vain. Utrio kuitenkin kehottaa olemaan tarkkana siinä missä asioissa valitsee valehdella ja missä kertoa totuutta. "Mikä on se piste, jossa koko rakennelmasi luhistuu valheeseen?" Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu pohtimaan tätä pistettä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta joskus valhe kuuluu juoneen mukaan. Harvempi lukija tietää, että Rauno Tirrin romaani Kirjeitä Naantalin luostarista. Sisar Kristiinan elämä 1441-1500 (2010) on itse asiassa kirjailijan itsensä keksimää fiktiota. Tirri aloittaa romaaninsa saatesanoin, jossa hän kertoo löytäneensä historiallisen lähteen lapsuudessaan Naantalista ja uskottelee näin lukijalle kirjan perustuvan oikeisiin keskiajan kirjeisiin. Kirja on niin ovelasti rakennettu, että moni menee lankaan. Koko kirjan lumo perustuu pitkälti olettamukseen totuudesta. Minäkin lumouduin kunnes aloin hieman hämmentyneenä ottamaan selville asioita. Samanlaisen prologin ihmeellisestä lähteestä kertoo myös Eco Ruusun nimessä. Hän tosin jättää ilmaan omat epäilyksensä lähteen luotettavuudesta. Erittäin nokkela veto häneltä olla väittämättä mitään suuntaan tai toiseen. Totuus jätetään ilmaan lukijan päätettäväksi. 

Palaan vielä lopuksi Ecoon ja hänen henkisen miljöön kuvaukseensa Ruusun nimessä. Pelkästään alla olevaa tekstiä lukiessa ei voi tietää, että tässä kuvataan juuri 1300-luvun Italian henkisen ilmapiirin velttoutta. Teksti voisi kuulua vaikka meidän aikaamme, joka sekin, kuten jokainen sukupolvi vuorollaan, kritisoi omaa aikakauttaan. Juuri ihmisen tunteiden ajattomuuden kuvaus on mielestäni hieno saavutus kirjailijalta. Lukijan samaistuminen, tai sen vaikeus, romaanin henkilöhahmoihin joko sitoo heitä mukaan tarinaan tai voi erkaannuttaa siitä. 

Kerran miehet olivat suuria ja kauniita (nykyään he ovat lapsia ja kääpiöitä), mutta tämä asia on vain yksi niistä monista, jotka todistavat siitä onnettomuudesta, että maailma on tullut vanhaksi. Nuoret eivät tahdo enää oppia mitään, tiede on rappeutumassa, koko maailma kulkee päälaellaan, sokeat taluttavat toisia sokeita ja johdattavat heidät jyrkänteen reunalle, josta he putoavat rotkoon, linnut syöksyvät ilmaan ennen kuin ovat lähteneet lentoon, aasi soittaa lyyraa, härät tanssivat, Maria ei enää ole mieltynyt mietiskelyyn eikä Martta toimeliaisuuteen, Leea on hedelmätön, Raakelin silmä on lihalle altis, Cato käy porttoloissa, Lucretius muuttuu naiseksi. Kaikki on poissa tolaltaan. (Ruusun nimi 1983, 30)

Saatana soikoon

Eevalle oli annettu vain yksi ohje ja hän rikkoi senkin. Hän otti tiedon puusta hedelmän ja alkoi vihdoin ajatella omilla aivoillaan. Mutta samalla hän tuli raunioittaneeksi koko ihmiskunnan. Perisynti (peccatum originale) lankesi ihmiskunnan päälle ja paratiisin leppoisat päivät olivat ohitse kertaheitolla. Alkoi syntinen arki ja aherrus ja Jumalankin kanssa sukset menivät tuon tuosta ristiin. Mutta miksi Eeva teki jotain näin kamalaa?

Ennen lankeemustaan Eeva eli kuin villi-ihminen paratiisissa tietämättä mistään tuon taivaallista. Tietoa syötettiin hänelle kuten Jumala sen katsoi aiheelliseksi ja Eeva totteli. Mutta sitten tuli mairea käärme Eevan eteen. Viekotteleva ja lipevä, joka houkutteli uteliaan Eevan nappaamaan mehukkaan hedelmän puusta. Eeva oli kuullut synnin makean kutsun ja siitä lähtien koko ihmiskunta kuuli sen. Kadotimme kykymme olla tekemättä syntiä tuon haukun jälkeen. Ihminen sekoitti asiansa sen verran pahoin, että tarvittiin Jeesus pelastamaan meidät kadotukselta. Mutta mitä tapahtui käärmeelle?  

Käärme sai fyysisen ulkonäkönsä rangaistuksena synnistään. Se tuomittiin raajattomana maan tasalle matelemaan ja syömään tomua. Siitä tuli eläinmaailman alinta kastia ja muut eläimet väistivät sitä. Ihminen tuli kavahtamaan sitä kaikista eläimistä eniten ja aina käärmeen nähtyään alkoi toimia kuten Jumala oli määrännyt: murskasi sen pään ja tappoi sen.

Syntiinlankeemus on Raamatun ensimmäinen tragedia. Sitä voisi kutsua preludiksi kaikelle tulevalle, sillä siitä lähtien ihminen alkoi kylpeä synnissä. Paratiisista karkoitus on niin vaikuttava tapahtuma kristinuskon historiassa, että pelkälle matelijalle ei voitu antaa kunniaa siitä. Kunnia tästä kaikesta sotkusta annettiin saatanalle. Pahuus astui kristinuskon historiaan ja näyttäytyi ensimmäistä kertaa ihmiselle Edenissä käärmeen hahmossa. Käärme ei ollutkaan yksin syyllinen turmioon vaan se raukka joutui pahan valtaan. Kuten miltei kaikille tuli käymään keskiajalla. Mutta kuka on sitten saatana?

Saatanaan on vaikea olla törmäämättä, kun tutkii keskiajan ihmisen maailmankuvaa. Saatana oli Jumalan langennut enkeli, joka kompastui ylpeyden syntiin ja rangaistuksena tästä hänet seurueineen heitettiin taivaasta alas. Katkera Saatana ei hyväksynyt kohtaloaan helvetissä kadotettujen ihmisten kanssa vaan jatkoi kapinaansa Jumalaa vastaan. Saatana esiintyy keskiajan kuvastossa usein riivaajana, joka ottaa ihmisen ruumiin haltuunsa ja saa tämän tekemään syntiä. Tämä on saatanan tapa kapinoida: se pilkkaa Jumalaa ihmisen kautta. Riivattu ihminen tarvitsi manaajan apua, joka tuli kirkon kaapuun pukeutuneena, ja ajoi pahaa henkeä ulos usein tuntikausia. Tänä aikana demoni herjasi pappia, sai vuoron perään naurun- ja kiukunpuuskia ja suolsi tälle rivouksia. Sinnikkään rituaalin voimalla, johon kului pyhää vettä ja jossa käytettiin pyhiä esineitä sekä käytiin pitkiä sanallisia taistoja vanha vainooja lähti ihmisestä suun kautta tulevana ysköksenä. Pienen siivekkään olion lisäksi suusta voitiin nähdä lentelevän muun muassa ruusun terälehtiä, lasia ja rautaa. 

Saatana kykeni ottamaan ihmisen ruumiin haltuunsa, mutta saiko se ihmisen sielun, se oli ihmisen käsissä. Jumala oli antanut ihmiselle vapaan tahdon, kuten Eevalle, ja oli ihmisen valinta, antoiko hän sen lopulta saatanalle. Saatanan ikuinen tavoite oli saada ihminen kieltämään Jumala. Tähän se käytti hyväksi sitä piirrettä ihmisessä, jonka vuoksi se itse oli tullut potkaistuksi taivaasta: ylpeyttä. Saatanalle mieluisia rienauksen kohteita olivat Jumalaa lähellä olevat kuten kirkonmiehet, munkit ja tietenkin Jeesus itse. Uskollisten sielujen saaminen merkitsi aivan erityistä erävoittoa Jumalasta. Mutta rukoushuoneissa ihminen oli yleensä turvassa. Saatana kavahti pyhiä kuvia ja Herraa ylistavää laulua sekä rukousta: "ja päästä meidät pahasta" on ehkä tarkoittanut juuri saatanasta irtautumista. 

Saatana oli ovela otus, joka rakasti murhia, sotaa, hekumaa ja väittelyjä. Rutto, sairaudet ja itsemurhat olivat sen aikaansaannoksia. Se naamioitui miksi tahansa päästäkseen uhrinsa lähelle ja oli loputtoman älykäs ja viekas manipuloidessaan ihmisen mieltä. Saatana oli Jumalan vastavoima, mutta jos Jumala itsessään oli äärettömän hyvä ja omnipotentti, miten pahuutta voi olla olemassa? Tämä niin kutsuttu pahuuden ongelma vaivasi ja vaivaa edelleen ihmisiä. Keskiajalla asiaa käsiteltiin muun muassa Jumalan halulla seuloa hyvät sielut pahoista, toisin sanoen taivaaseen ja helvettiin menijät tuli tarkistaa kunnolla. Keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen esitti, että pahuus ilmestyi ihmisessä vain vähentyneenä hyvyytenä. Eikä ollut olemassa oliota, joka olisi syntynyt Jumalan vastavoimaksi vaan Jumala oli luonut myös saatanan. "Sinä olet kammottava varoitus" sanoo Jumala pettyneenä sädehtivälle vartijaenkelilleen, jonka hän sitten syöksee alas taivaasta.

Visuaalisessa aineistoissa saatana kuvataan eläimellisenä otuksena, jolla on sarvet ja häntä, ja joka lahtaa atrain kädessään ihmisiä helvetin tulessa. Juuri helvetin herrana se pelotti kansaa eniten, sillä helvetti oli paikka, joka oli oikeasti olemassa keskiajan ihmiselle ja jonne jokainen syntinen sieluparka oli menossa kuoleman jälkeen. 
Jos Jeesusta ei oteta lukuun, historian kuuluisimpia paineja perkeleen kanssa kävi Martti Luther. Luther näki ihmisen luontaisesti iloisena kunnes saatana tuli ja "paskansi hänen päälleen". Jos oma usko ei riittänyt ajamaan riivaajaa pois, Lutherin mukaan viimeisenä keinona oli mahdollisuus aina kääntää saatanalle selkä ja pieraista kovaa. Vastata löyhkään löyhkällä.

Saatanasta tuli keskeinen teema keskiajan hengellisyyden läpitunkevassa maailmassa, mutta kaikesta kammottavuudestaan huolimatta siihen suhtauduttiin välttämättömänä osana maailman kulkua. Kutsuttiin sitä sitten perkeleeksi, piruksi, Belsebubiksi tai Luciferiksi, avain paholaisen torjuntaan oli aina syvä usko Jumalaan. Kirkko käytti saatanaa mielellään propagannan välineenä saadakseen uppiniskaisen kansan taipumaan oppiensa noudattamiseen. Syntyi syntiinlankeemuksen iltasatu, joka tuomitsi ihmisen synnille alttiina, naisen heikompana sukupuolena sekä käärmeen pirullisena eläimenä. Tällä tarinalla on ollut pitkäkantoiset seuraukset ihmiskunnan historiassa. 

Hyvät, pahat ja tappavat

Keskiajan luostarin kasvimaa yrttitarhoineen oli elintärkeä paikka. Kaalimaa tuotti ruokapöytään omavaraista ja ravinnerikasta muonaa, jota hengellisen kilvoittelun riuduttamat asukit tarvitsivat selvitäkseen. Monet luostarit olivat suurtalouksia, joissa ruokittavia suita oli parhaimmillaan monta sataa. Tätä varten viljelysmaita hankittiin myös luostarin ulkopuolelta, jopa meren takaa. Esimerkiksi Viron Padisen sisterssiläisluostari omisti suuria maa-alueita 1300-luvulla Uudellamaalla. Luostarin ruokahuollon järjestäminen vaati panostusta ja johti luostareiden maanomistusten lisääntymiseen. Naantalin luostari olikin keskiajan lopulla toinen Suomen suurimmista maanomistajista. 

Vihannesten, kasvisten ja hedelmien lisäksi luostarin puutarhoista saatiin maustekasveja. Köyhyydenlupauksen antaneet veljet ja sisaret käyttivät maustekasvit kuitenkin lääkitsemiseen makunautintojen sijasta. Kasvimailla kasvatettiin myös lääkekasveja, joista sekoitettiin erilaisia rohdoksia. Kansanlääkintää oli vuosituhansia harrastettu ympäröivän luonnon rohdoilla ja ehdoilla perimätiedon nojalla. Luostarit kehittivät tätä eteenpäin. Keskiajalla niistä tuli terveydenhuollon edelläkävijöitä alueellaan. Ne tuottivat itse sen ajan lääkkeitä, pitivät yllä sairastupia ja levittivät samalla rohdosoppia asukkaille.

Naantalin birgittalaisluostarin säilynyt yrttikirja Nadhen dals closters book edustaa vanhinta Suomesta tunnettua teosta, jossa käsitellään sairauksen hoitoa. Yrttikirja tarjoaa kurkistuksen keskiajan vaivojen kirjoon ja niiden ennaltaehkäisyyn. Etikkaan murskattu nokkonen auttoi jalkojen paiseisiin. Päänsärkyyn auttoi viinissä kuumennettu pukinjuuri. Tämä auttoi myös tulevaan päänsärkyyn, sillä sitä suositeltiin juhliin lähtijöille. Murskatut sinapinsiemenet tepsivät hammassärkyyn, spitaaliin, pään huimaukseen ja mätiviin haavoihin. Joskus entisajan kasvien nimet paljastavat, mihin niitä on käytetty. Tällaisia ovat esimerkiksi hammasruoho ja ruttojuuri.

Keskiajan parantaminen perustui pitkälti spekulaatioon, jota ammennettiin antiikin ajan humoraaliopista. Tämä nelinesteoppi saneli lähes toistatuhatta vuotta parannustaidon näkemyksiä aina 1700-luvulle saakka. Vaihtoehtohoidoissa se vaikuttaa edelleen. Humoraaliopin ytimessä oli nesteiden tasapaino, tai niiden epätasapaino, joka johti sairauksiin. Parantamisessa oli aina kyse tämän epätasapainon korjaamisesta. Esimerkiksi veren runsautta hoidettiin suoneniskennällä tai kuppauksella. Liiallinen neste saatiin kehosta pois yrteillä, jotka aiheuttivat oksennusta tai ulostusta. Naantalin luostarikirjassa nesteiden liikuttajat ovatkin hyvin edustettuina. Thus-suitsuke oli hyvä verenvuotoon, kataja irroitti pahoja nesteitä, mirha kuivatti raskaana olevan naisen mahasta ylimääräiset nesteet, koiruoho auttoi pissaamaan ja niin edespäin. Hyviä yrttiseoksia valmistettiin yrityksen ja erehdyksen kautta, ja parhaimmat jäivät elämään sukupolvelta toiselle. 

Keskiajan yrttitarha oli kuitenkin kuin Eedenin puutarha, jossa lehtien katveessa hyvän lisäksi lymyili myös paha. Yhdellä väärällä (tai oikealla jos kyseessä oli tietoinen myrkytys) valinnalla oli mahdollista aiheuttaa kärsimystä ja tuskainen kuolema. Jotkin kasvit kantoivat nimessään varoituksen poimijalle, tällaisia olivat myrkkykatko, myrkkykeiso tai hullukaali. Myrkkykatkoa oli muuten maljassa, jonka Sokrates tyhjensi aikoinaan. 

Päänvaivaa aiheutti myös oikea annostus. Osa kasveista toimi annostusta muuttamalla sekä myrkkynä että vastamyrkkynä. Tällainen oli kuuluisa belladonna (myrkkykoiso), joka vei tarinan mukaan keisari Claudiukselta hengen tämän syödessä koisolla myrkytettyjä sieniä. Piti myös tietää, miten kasvin vaikuttavat aineet reagoivat kun niitä säilöttiin, sekoitettiin eri nesteisiin tai jauhettiin. Esimerkiksi se tiedettiin, että kuivattuna kasvi menetti osan tehostaan. Joillakin kasveilla oli kahtalaisia vaikutuksia, ne joko lievittivät kipua tai aiheuttivat sitä. Esimerkiksi hullukaali oli hyvin myrkyllinen, mutta oikeassa suhteessa annosteltuna sitä käytettiin keskiajalla reuman ja hammassäryn hoitoon.

Hummailunhaluiset liivinmaalaiset

Jouluaatto vuonna 1523 osui Räävelissä maanantaille. Mustapäiden veljeskunta oli tuonut Raatihuoneen torille kuusen, joka oli koristeltu erilaisin paperikoristein ja kynttilöin. Kronikoitsija Balthasar Russow kertoo joulunajan juhlasta seuraavasti:

Kun kauppakisällien juomingit sitten loppuivat paastonajan alussa, pystyttivät he suuren ja korkean ja monin ruusukkein koristellun kuusen torille, jonne he suuntasivat kulkueena myöhään illalla mukanaan joukko naisia ja neitoja. Aluksi he lauloivat ja söivät, ja sen jälkeen he sytyttivät tuleen puun, joka loimusi pimeässä valtavalla liekillä. Kisällit tarttuivat silloin toinen toistaan kädestä kiinni ja hyppivät ja tanssivat pareina puun ja tulen ympärillä samalla kun ilotulitusraketteja ammuttiin ilmaan komeuden lisäämiseksi. Vaikka papit moittivatkin heitä tästä ilonpidosta ja tuomitsivat sen tanssina kultaisen vasikan ympärillä, ei näihin moitteisiin kiinnitetty mitään huomiota, eikä mitään mittaa tai määrää ollut myöskään siinä, miten rouvien ja neitosten kanssa ajettiin yötä päivää ympäriinsä karusellikelkalla ja monasti niiden pappien kiusaksi ja harmiksi, jotka tuomitsivat tämän kaiken.

Mustapäiden kronikoiden mukaan ensimmäinen joulupuu tuotiin Räävelin Raatihuoneen torille vuonna 1441. Riikaan puu pystytettiin samaisen veljeskunnan toimesta vuonna 1510. Nykyisin kaupungit kiistelevät siitä, kumpi päivämäärä on oikea. Noina vuosina Liivinmaa oli saksalaisten kauppiaiden hallussa ja tavat omittiin sinne pitkälti Saksasta. Lähteet ovat vähäisiä ja hajanaisia asiasta. Sellaistakin kerrotaan, että jo vuonna 1419 freiburgilaiset leipuriveljeskunnan kisällit olisivat koristelleet kuusen sairaiden iloksi piparikakuilla ja pähkinöillä. Ja että vuonna 1570 bremeniläisen killan kauppiaat käyttivät muun muassa omenoita koristaakseen pientä joulukuustaan. Kiista ensimmäisen joulukuusen kotipaikasta jatkuu edelleen, mutta perinne on selvästi saksalainen. 

Uskonpuhdistuksen myötä kuusiperinne yleistyi Saksassa. Kerrotaan, että Martti Luther kävellessään metsässä keksi tuoda kauniina pitämänsä kuusen sisälle ja koristella sen. Niin tai näin, joulukuusesta tuli traditio ennen kaikkea protestanttisissa maissa seuraavina vuosisatoina.

Keskiajan ihmiselle juhlat merkitsivät taukoa raskaasta arjesta ja kalenterivuoden aikana nähtiin monen monta kansanjuhlaa. Joulu, jossa sekoittui uuden vuoden odotus, laskiainen, pääsiäinen, helluntai (toukokreivin juhla) sekä suurena keskikesän juhlana juhannus tanssittivat kansaa, ja tähän päälle tulivat vielä kirkkokalenterin mukaiset paastot (paastopäiviä oli toistasataa keskiajalla) ja sitä seuraavat mässäilyt sekä pyhät päivät ja markkinat. Pappi Russow edusti kirkon kantaa ja hänelle juhlat olivatkin yleensä ylilyöntejä, jotka aiheuttivat valtavaa melua ja ryyppäämistä. Apostolien päivään, Marian ilmestymispäivään ja pyhäinmiesten päivään liittyvä markkinahumu sai tällaista paheksuntaa Russowilta eikä syyttä: 

Markkinoille pitäjän kaikki talolliset ja talonpojat varustautuivat hyvällä oluella, ja oli suuri häpeä, jollei kaikkein köyhinkin talonpoika ollut pannut olutta markkinoille. Ennen kuin väki tuli markkinapaikalle, tuotiin monta tynnyriä olutta myytäväksi kirkon kupeelle, ja kun talonpojat sitten lauantaina saapuivat suurina joukkoina peninkulmien takaa vaimoineen, piikoineen ja renkeineen, kävivät he heti ryyppäämään ja syödä mässäilemään ja ryhtyivät ilonpitoon säkkipilliensä kanssa, joiden ääni kuului illalla reippaasti yli peninkulman päähän. Tätä kesti koko yön aina aamun valkenemiseen saakka, niin että kun saarnan piti alkaa, tulivat talonpojat puoliksi juopuneina kirkkoon ja lörpöttelivät ja hälisivät siellä niin, että pastori ei metelin takia kuullut tai nähnyt mitään, eikä väki ollut kirkosta lähtiessään yhtään sen viisaampaa tai tervejärkisempää kuin ennenkään vaan kävi saman tien taas syödä mässäilemään, tanssimaan, laulamaan ja hyppimään niin, että heidän huutonsa ja heidän vaimojensa ja piikojensa laulu ja monien säkkipillien soitto oli viedä muilta sekä kuulon että näön. Näin tekivät tavalliset talonpojat ja rengit, ja mukana oli aina myös vihanpitoa, riitoja, murhia, tappoja ja muuta raakaa paheellisuutta sekä syntiä ja häpeää... 

Blogin puolesta keskiajan alasaksaksi: Frohe Wiehnachten un allens Gode för 't neje Jahr! 

Anakronismin ansat

"Ja koska tiedän, että et tule lepäämään laakereillasi...". Tämä lause on mennyt kuukausia ohi silmieni romaanini sivulla 11.  Olisiko 1500-luvulla elänyt ihminen voinut käyttää tällaista sanontaa? Laakerista kun tulee ensin mieleen autoon tai pyörään kuuluva osa, selvästi johonkin laitteeseen liittyvä palanen. Mutta toisaalta mieleen tulee myös laakerinlehti, jota antiikissa käytettiin mausteena ja rohtona. Laakeriseppele liittyy vahvasti maineen saavuttamiseen ja antiikin Kreikan urheiluun. Voittajat saivat laakeriseppeleen päähänsä merkiksi suuresta saavutuksesta kilpailuissa. Voittonsa sokaisemana seppelepäinen voittaja päätyy lepäämään laakereillaan ja samalla laiminlyö valmistautumisensa seuraavaan kisaan. Jos joku lepää laakereillaan, hän on minulle jollain lailla joutilas, laiskakin. Perisuomalainen negatiivinen suhtautuminen joutenoloon (työnteolla autuus saavutetaan) noin yleensä vaikuttaa tässä, englanniksi rest on one's laurels viittaa enemmänkin tyytymiseen jo saavutettuun. 

Mutta vaikka antiikki tunsi laakerinlehtensä ja keskiaikakin käytti lehtiä ruttoa vastaan, käytettiinkö noina aikoina tätä fraasia tässä merkityksessä? Tähän asti en ole löytänyt merkkejä siitä. Tiettävästi humanisti von Goethe viljeli sanontaa ensimmäisenä sellaisena, miten me sen tajuamme, ja saksan kielestä se on sittemmin levinnyt muihin kieliin. Jos näin on, niin 1500-luvulla Liivinmaalla asuva ihminen ei ole voinut käyttää sanontaa, sillä Goethe syntyi vasta vuonna 1749. Jos tästä huolimatta tätä sanontaa viljelisin romaanissani, syyllistyisin tahalliseen anakronismiin. Anakronismi tarkoittaa jonkin asian sijoittamisesta väärään aikaan. Toki en tekisi mitään laitonta, mutta samaan hengenvetoon tuntuisi virheelliselta esitellä kirjaani historiallisena romaanina. Jalo tarkoitukseni kun on välttää niin pitkälle kuin mahdollisista tahallista historiallisen aikakauden ja kuvatun asian tai ilmiön välistä ristiriitaa. Olen silti kiusallisen tietoinen myös siitä, että liiallinen faktojen palvonta voi sekin viedä mehut koko kirjasta. 

Välillä tuntuu, että historiallisen romaanin genre asettaa lähes maagisia vaatimuksia historiallisesta tarkkuudesta. Ja jos tarkkuutta epäillään, epäillään samalla kirjailijan kykyä tuottaa kuvailevaa menneisyyttä. Suosittu ajanviete maailmalla tarkkasilmäisten keskuudessa onkin historiallisten epätarkkuuksien metsästäminen historiallisista elokuvista tai romaaneista. Mutta anakronismit sinällään eivät ole mikään ihmeellinen asia. Monet eivät edes huomaa niitä, mutta joitakin, kuten itseäni, ne kyllä häiritsevät. Kyse on tietenkin ammattitaudista, suoraan sanottuna helmasynnistä. Toisaalta ilman historiallista tarkkuutta ei voisi syntyä myöskään tarkkoja kuvauksia menneisyydestä. Mutta kuinka historiallisen tarkkaa kuvauksen pitää olla? Ja miksi kirjoittaa historiallista romaania ellei halua pyrkiä tarkkuuteen? Toisaalta, emmekö kirjoita aina enemmän tai vähemmän fiktiota emmekä todellista historiaa? Mikä edes on historiallinen fakta? Sellaista ei mielestäni ole edes olemassa vaan on erilaisia ikkunoita ja näkökulmia menneisyyteen. 

Oli aikomus kuinka kiiteltävä tahansa, teoksen historiallisuus on aina oletus ajankuvasta. Anakronismia on aina mukana menneisyyttä kuvaavissa teoksissa ja eniten niissä, joissa mennään menneisyyden ihmisen pääkopan sisälle. Kirjoittaja on kertoja, ei kokija, ja tässä roolissaan hän voi korkeintaan esittää oletuksia siitä, mitä ehkä tapahtui, miten jokin asia koettiin. Erityisesti kielenkäyttöön liittyy paljon ongelmia minusta. Kirjoitin blogitekstissäni Domberg vai Toompea? paikannimien oikeellisuudesta. Nekin ovat hankalia, mutta eivät niin hankalia kuin elävä kieli ja erityinen ongelmakohta on rahvaan käyttämä kieli. Millä tavalla puhuisi Räävelissä 1500-luvun kuormankantaja tai pyykkäri? 

Kielenkäytön anakronismi onkin suuritöinen juttu. Jotta ylilyöntejä ei tapahtuisi, kielen pitäisi olla tarpeeksi aikaneutraalia. "Katolisen kirkon koneisto" toimii nykypäivässä, mutta ei keskiajalla. "Millä planeetalla sinä oikein elät!" on sekin täysin väärä lausahdus keskiajan ihmisen suuhun. Huolimatta ylväistä tavoitteista, kirjoitan asioista, jotka tapahtuivat 500 vuotta sitten. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että kirjoitan fiktiota vaikka kuinka väittäisin toisin. Olen myös tieten tahtoen sijoittanut ihmisiä väärään aikakauteen. Romaanissani vilisee henkilöitä, jotka ovat oikeasti olleet olemassa sen nimisinä, mutta seikkailleet oikeassa historiassa esimerkiksi 20 vuotta aikaisemmin. Olen siis sijoittanut heidät väärään aikaan tietoisesti. Joten se siitä historiallisesta tarkkuudesta. 

Kielen autenttisuus on erityisen vaikeaa, kun on kysymys alemmista yhteiskuntaluokista. Jos kielen oikeaoppisuutta lähtee etsimään historiallisista lähteistä, siellä kaikuu vallanpitäjien äänet ja heidän käyttämä kielensä. Lisäksi virallisissa papereissa kieli on tarkoituksellisen jäykkää eikä edusta normaalia puhekieltä edes yläluokan kohdalla. Objektiivisuuden vaatimuksesta huolimatta henkilöhahmoja väritetään ja historiallisia tapahtumia vääristetään juonen kannattelemiseksi. Historiallinen romaani onkin kentällä laaja käsite ja historiallinen tarkkuus häilyvä rajapinta. Jokainen kirjailija tekee itse päätöksensä, mutta kannattaa varautua perustelemaan ne. 

Herran koirat

Vene-kadulta Katariinan käytävää pitkin Müürivahe-kadulle ja siitä satamaan päin numero 33 kohdalle. Tallinnan keskiaikainen Dominikaaniluostari löytyy hyvin piilotettuna sisäpihalta pienen etsinnän jälkeen. Kesäkaudella ovet avautuvat 3 euron sisäänpääsymaksulla, lokakuussa vain viikonloppuisin ja pitkän talvikauden (toukokuuhun saakka) luostari pysyy suljettuna. Parin puhelinsoiton jälkeen pääsemme sisälle arkipäivänä 25 euron maksua vastaan ja saamme englanninkielisen yksityiskierroksen vanhalta naiselta luostarin itäsiivessä. 

Luostarin itäsiipi on verrattain hyvin säilynyt. Kalkkikivestä tehdyt paksut seinät sulkevat sisäänsä makuusalin, priorin huoneen, kirjaston, messukappelin ja akustisesti huiman, yhteisien asioiden hoitoon tarkoitetun tilan. Jos seinät voisivat kertoa - olo iskee erityisesti makuusalissa, jonne jopa 30 munkkia ahtautui nukkumaan vieritysten. Yhdessä nukkuminen ei juuri yksityisyyttä suonut, mutta sillä oli tärkeä yhteisöllinen tehtävänsä - se nimittäin suojeli paremmin Perkeleen jekuilta, tuo vanha vainooja kun kiusasi veljiä erityisesti pimeän aikaan.

Sadesäällä luostari on kostea ja hohkaa kylmyyttä. Mutta tunnelma on autenttinen. Tulisijoja ei löydy mistään ja kuulemme, että paikkaa lämmitettiin kellarikerroksen kiuasuunin avulla. Ylöspäin nousevaa lämpöä jaettiin edelleen kanavien avulla eri huoneisiin. Luostarissa ei myöskään ole sähkölamppuja kaikissa tiloissa, mikä lisää paikan mystisyyttä. Munkkien rukouslaulun voi miltei kuulla kaikuvan käytävillä jos oikein altistaa itsensä paikan atmosfäärille. Oppaan sytytellessä tuikkuja virittäydymme tunnelmaan silmäilemällä kopioita keskiaikaisista lähteistä, joista yksi kertoo Hans Lippe -nimisen miehen rakennuttaneen varoillaan luostariin kappelin ja tästä hyvästä hänelle ja hänen sukulaisilleen luvattiin pitää ikuisia messuja. Päiväys asiakirjalle on marraskuun 10. päivä, vuosi 1452. Samaisena vuonna syntyi Italiassa eräs Leonardo Vincin kylässä eikä Amerikkaa oltu vielä "löydetty". Lippen perheen lahjoitus oli yksi monista, mikä rikastutti luostaria. Tallinnan dominikaanit olivat vuosisatoja tiiviissä yhteistyössä kaupungin silmäätekevien kanssa. Luostari oli taloudellisesti riippuvainen lahjoituksista, joita se sai erityisesti rikkailta saksalaislähtöisiltä suvuilta kuten Lippeiltä.

Pyhän Katariinan luostarilla oli aikoinaan merkittävä opillinen asema keskiajan Tallinnassa. Sinne perustettiin kaupungin ensimmäinen kirjasto ja koulu, jossa myös maallikot saivat opetusta kunnes Tallinnan piispa halusi maallikot pois luostarista. Pitkän kädenväännön jälkeen, joka poiki valituskirjelmän Vatikaaniin saakka, piispa sai pitää päänsä ja luostarin oli siitä edes keskityttävä vain noviisien kouluttamiseen. Satoja vuosia luostari nivoutui yhteen hansakaupungin kanssa tarjoten sen asukkaille sielunhoitoa ja tietoa. Oppineisuudestaan kuuluisat dominikaanit olivat kunnon teologeja ja puhtaan uskon vartijoita. Juuri tästä syystä inkvisitio ja kerettiläisten metsästys annettiin aikoinaan heidän käsiinsä.

Hokeman mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä ja täällä asunutta veljestöä onkin kutsuttu dominikaanit-nimen lisäksi Jumalan koiriksi (lat. domini canes), kerjäläisveljiksi, saarnaajaveljiksi ja mustiksi veljiksi. Jälkimmäinen viittaa veljien tyypilliseen asuun eli mustaan kaapuun. Dominikaanit eivät kuitenkaan olleet kaikkien mieleen ja viimeistään Tallinnan kuvainraasto tuli osoittamaan tämän. 1520-luvun alussa luostarin ja kaupunginraadin välit alkavatkin hiljalleen kiristyä. Taustalla jylläsi reformaatio, joka toi kaupunkiin evankelistoja saarnaamaan uutta uskontoa. Nämä joutuivat välittömästi konfliktiin munkkien kanssa. Munkit syyttivät näitä "kirottuja" ihmisiä harhaoppisuudesta ja aloittivat oman propagandasotansa vastasaarnoillaan kunnes Tallinnan raati yleisen edun nimissä pyysi heitä lopettamaan tämän. Munkit eivät kuitenkaan kehoitusta kuunnelleet ja niin jatkui uskojen taistelu kunnes raati oli pakotettu reagoimaan. 

Se vastasi munkkien uppiniskaisuuteen takavarikoimalla luostarin alttarikalustoa ja kuin kirsikkana kakun päälle, määräsi pysyvän evankelistan luostarin kirkkoon saarnaajaksi. Tässä vaiheessa kaupungin kanta luterilaisuuteen tuli selväksi. Jännitteet kiristyivät äärimmilleen kun saarnastuoliin nousi luostarin entinen munkki nimeltä Johann Lange, joka takinkääntäjänä merkitsi pahimman luokan luopiota veljestölle. Munkkien keskuudessa alkoivat lobbaukset, kun heitä yritettiin käännyttää pois epäjumalan palvonnasta. Osa kääntyi, mutta suuri osa pysyi peräsimessä aallokon keskellä. Käännynnäiset tunsivat erityistä vihaa uskossaan lujia kohtaan ja niinpä he intoutuneena luostarikirkon evankelistan saarnasta hyökkäsivät väkivaltaisesti veljien kimppuun pahoinpidellen heitä. Silloin veljestö kääntyi Ritarikunnan maamestari von Plettenbergin puoleen saadakseen apua, mutta pyörä oli jo pyörähtänyt ja aika kävi auttamattomasti vähiin luostarissa. 

Tallinnan raati oli päättänyt nimittäin nöyryyttää munkkeja oikein kunnolla. Kesällä 1524 se meni askeleen pidemmälle ja asetti tykkivalimon luostarin kirkon alapuolella olevaan kellariin. Siellä ilkikuriset tykkimiehet pelottelivat säikkyjä munkkeja ampumalla kanuunoitaan kaikuvissa käytävissä. Tapauksesta nimeltä tykkisotku kehittyi kunnon jännitysnäytelmä, kun munkit vastavetona sabotoivat tykkejä lyömällä nauloja sankkireikiin ja tekivät näin kalleista kanuunoista käyttökelvottomia. Sinne jäivät lojumaan ja ruostumaan hienot tykit kunnes saatiin idea siirtää ne raadin hevostalleille. Ja jotta munkkien nöyryytys saisi lakipisteensä, munkit itse joutuivat siirtämään painavat tykit kaupungin läpi. Raadannan jälkeen raati muurautti vielä kellarin umpeen. 

Dominikaaniluostari kukoisti Vene-kadulla vuosisatoja (1246-1525), mutta lopulta sekään ei voinut mitään uudelle uskonnolle, joka vyöryi Saksanmaalta 1520-luvulla ja otti kaupungin henkisesti haltuunsa. Iroista kyllä, reformaatio oli saanut alkunsa katolilaisen munkin ajattelusta ja juuri se koitui lopulta Tallinnan munkkien tuhoksi. Munkit karkoitettiin luostarista 1525 ja paikka joutui luterilaisten käsiin. Tätä ennen luostari todisti väkivaltaista kuvainraastoa, kun evankelistojen saarnoista kuumentuneet tunteet ottivat vallan kaupunkilaisissa. Syyskuussa 1524 raivo purkautui dominikaaneja kohtaan ja suuri joukko ihmisiä hyökkäsi luostariin. Mustapäiden alttari-isäntä Heinrich Stumme kuvaa killan muistikirjassa, mitä sitten tapahtui:

"Kaikki pyhimysten kuvat, joista joitakin munkit hakivat, heitettiin alas niin, että ne menivät kappaleiksi. Ei säilynyt veistoksia, pyhäinjäännöksiä eikä esineitä. Kahdessa tunnissa kaikki oli tehty.(...). Ihmisiä oli pitkälle neljä- tai viisisataa. Ei tiedetty mistään muusta. Se oli Jumalan tahto, Hänen olkoon ylistys ikuisuudessa."

Mikä oli alkanut raastona muuttui hetkessä ryöstelyksi. Kaikki alttarirekvisiitta rohmuttiin ja polttokelpoisista epäjumalan kuvista tehtiin suuri rovio. Raati otti kuitenkin tilanteen pikaisesti haltuun ja katsottiin, että dominikaaneja oli nöyryytetty tarpeeksi sillä kertaa. Lopullinen lähtö Tallinnasta koitti munkeille tammikuussa 1525. 

Dominikaanien "pakoa" Tallinnasta selittää reformaatio, mutta kaupunkilaisten nuivaa asennetta luostaria kohtaan ei voi niputtaa vain evankelistojen propagandan piikkiin. Vaikka dominikaaneja arvostettiin tietyissä piireissä ja heillä oli kiinteät siteet porvareihin, heitä kohtaan esitettiin myös vakavia syytöksiä erityisesti 1500-luvulle tultaessa. Heidän väitettiin etääntyneen perimmäisestä kutsumuksestaan kuten sairaanhoidosta. He omasivat maallisia etuoikeuksia ja väärinkäyttivät asemaansa saadakseen valtaa kaupungissa. Luostarissa oli myös erittäin arvokasta irtaimistoa, joka kiinnosti monia, ja munkit itse olivat hyvin tietoisia omasta oppineisuudestaan, mikä johti ylpeyteen ja kateuteen. Pieni suljettu ja eristäytynyt yhteisö keskellä kaupunkia herätti ihmetystä ja antoi mielikuvitukselle siivet. Tarvittiin vain sytyke ja sen tarjosi munkki Lutherus.

Kuvainraastot Liivinmaalla

"Vuonna 1522 (...) alkoi Pyhän Evankeliumin valo loistaa Liivinmaan kaupungeissa. Se valaisi ihmisille tien Jumalan sanan oikeaan ymmärtämiseen, ja kun he pystyivät näin näkemään ja tunnistamaan paavin häpeälliset väärinkäytökset ja viettelykset, he kävivät heti sotaan puisia epäjumalankuvia vastaan ja hyökkäsivät kirkkoihin, paiskasivat niistä epäjumalat ulos ja veivät mukanaan kaikki kirkkoastiat, niin että nyt ei enää tiedetä, minne ne ovat kadonneet." 

Reformaatio on vahvasti läsnä romaanissani ja aihe on muutenkin ajankohtainen. Vuosi 2017 on reformaation juhlavuosi. On tullut kuluneeksi 500 vuotta siitä kun Martti Luther naulasi teesinsä kirkon oveen ja sai ajatuksillaan aikaiseksi uskonpuhdistuksen (vanhentunut termi). Yllä tuttu kronikoitsija Balthasar Russow kertoo reformaation saapumisesta Liivinmaalle 1520-luvulla. Liivinmaalta tunnetaan vuosien 1524-26 ajalta ainakin kymmenen väkivaltaista pyhimysten kuvien, patsaiden ym. reliikkien tuhoamista, joihin otti osaa satoja ihmisiä. Patsaat särjettiin, alttarikuvat ja puiset veistokset poltettiin. Parissa tunnissa koettiin valtavia aineellisia menetyksiä. Kuvainraastoja oli ympäri Eurooppaa reformaation tuulien tuivertaessa ja vanha kirkkojärjestys sai väistyä väkivalloin uuden tieltä. Liivinmaalla osallistujat olivat ennen kaikkea nuoria vihaisia miehiä, jotka pitivät kuvakulttia epäjumalanpalvontana. Mikä sai heidät käyttäytymään näin?

Lutherin ajatukset ovat avainasemassa. Hän mullisti koko käsityksen jumalanpalvonnasta. Lutherin mukaan Jumalaan luottava ei tarvinnut kuvia harjoittaakseen hartautta. Kuvakultti oli tarpeeton ja uskon väärinkäyttöä. Mariaa ei saanut glorifioida ihmeellisenä, Kristusta ei saanut esittää vihaisena tuomarina sormi pystyssä. Lutherin kollegan Andreas Karlstadtin sanoin: "Kuvien pitäminen alttarilla on suurempi synti kuin aviorikos tai ryöstö, sillä se on vastoin ensimmäistä käskyä." Kuvainraasto oli seurausta Lutherin ajatusten omaksumisesta Liivinmaalla. Sitä oli edeltänyt kapinaliikkeen agitaattorien aktiivinen toiminta erityisesti Riiassa 1520-luvun alussa. 

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että "Pyhän Evankeliumin valo" pelkästään johti kuvainraastoihin. Liivinmaa oli jo jännittyneessä tilassa kun saksalaiset kauppiaat ensimmäisenä toivat tietoja Saksanmaan tapahtumista. Moskovan ("muskoviittien") hyökkäystä pelättiin. Vuonna 1502 saavutettua voittoa Pihkovassa pidettiin ihmeenä, sillä siellä lyötiin Venäjän suurruhtinaan kolme kertaa vahvemmat joukot. Rauhaa ei saatu vaan aselepo, joka uusittiin 1521. Silti idän uhka oli jatkuva. Liivinmaan sisäinen yhtenäisyys oli tärkeää levottomina aikoina, mutta sitä ei ollut olemassa. Piispat ja vasallit kiistelivät maankäytön oikeuksista, ja piispat ja porvarit taas kirkon sekaantumisesta maallisiin asioihin kuten kaupankäyntiin. Liivinmaa oli näin käymistilassa ja vain odotti sytykettä, joka laukaisisi paineen. 

Tämä sytyke tuli Saksasta. Luther oli julistettu pannaan ja valtakunnankiroukseen 1521, ja Liivinmaa osana Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa oli pakotettu etenemään tässä suhteessa. Maapäivät keskustelivat Valmierassa (saks. Wolmar) 1522 kirkonkirouksen täytäntöönpanosta Liivinmaalla, mutta aateli ja porvaristo äänestivät asian jättämistä pöydälle. Näin ovi avattiin aatteelle ja kaupungeista Riika alkoi radikalisoitua pikavauhtia. Heinäkuussa 1523 tilanne vaati jo paavillista puuttumista asiaan. Kaupungin fransiskaanikonventti lähetti paavin luokse salaa legaatin, joka kantoi tietoja Liivinmaan hälyttävästä tilanteesta. Koko Riika haluttiin julistettavan kirkonkiroukseen. Paavi oli kuitenkin kiireinen turkkilaisten hyökkäyksen kanssa ja hanke kaatui. Vuoden 1524 alusta lähtien Riiassa sai jo raadin luvalla saarnata Lutherin sanomaa. 

Nämä yhteiskunnalliset ja poliittiset jännitteet johtivat siihen, että uuden opin omaksuminen tehtiin helpoksi. Lutherin oppien kannattaminen oli kaupunkien raadeissa myös protestiääni piispojen vallanhimolle. Kuten muuallakin Euroopassa, reformaation tuiske eteni nopeasti kun sille avattiin tie. 6.3.1524 Riiassa tapahtui Liivinmaan ensimmäinen kuvainraasto fransiskaaniluostarissa, mikä jatkui myöhemmin kaupunginkirkoissa tapahtuneeseen hävitykseen. "Saatanan naamiot" oli tuhottu vihdoin. Kuohunta levisi nopeasti Tallinnaan, jossa erityisesti dominikaaniveljet saivat vihan päällensä. He olivat saarnanneet reformaatiota vastaan ja kaupungin raati oli kehottanut heitä olemaan saarnoissaan hiljaa lutheruslaisista. Munkit eivät totelleet ja hiljalleen raati kääntyi heitä vastaan. Ritarikunnan maamestari von Plettenberg lähetti kirjeen, jossa dominikaaneja vastaan tehdyt väärinteot oli kiellettävä ja pyrittävä sovintoon. Sovinto oli kuitenkin kaukana ja raivo purkautui kuvainraastoon 14.9.1524 luostarissa ja kirkoissa. Ainoastaan Pyhän Nikolaoksen kirkko säilyi tuhotyöltä, sillä sen isäntä oli lyijynnyt kirkon lukot. 

Kuvainraasto oli askel kohti Liivinmaan luterilaistumista, mutta myös hajoamista. Reformaatio heikensi aluetta ja altisti sen ulkovaltojen hyökkäykselle. Vanha-Liivinmaa hajosi lopulta sotiin vuodesta 1558 alkaen. Näin hautautui myös keskiaikainen Liivinmaa, tuo runojen Terra Mariana, ikiajoiksi. 

Domberg vai Toompea?

1500-luvun alun Tallinna oli monikielinen kaupunki. Porvarit puhuivat (ala)saksaa, paikalliset viroa ja kirkonmiehet latinaa. Käytännön arkipäivän kieli, jota käytettiin esimerkiksi kaupungin asiakirjoissa, oli saksa, mutta monin paikoin kaikui viron kieli rahvaan merkkinä. Kielten sekamelska aiheuttaa hieman päänvaivaa esimerkiksi paikannimien suhteen. Miten säilyttää nimistön johdonmukaisuus niin, että tuloksena ei ole vaikealukuinen romaani, mutta kuitenkin historiallinen romaani? Kun virolainen ajuri puhuu romaanissa ritareiden ja piispojen asuttamasta yläkaupungista, hän puhuu Toompeasta. Jos puhuja on saksalainen porvari, hänelle alue on Domberg. Suomalaiselle laivurille paikka on Tuomiokirkonmäki. Samalla idealla Saaremaa (viroksi) on Oesel saksaksi ja suomeksi Saarenmaa. Väinäjoki on Daugava (latviaksi) ja Düna saksaksi. Myös henkilönimet vääntyvät suussa. Martin Luther on suomeksi Martti Luther ja latinaksi Martinus Lutherus. Listaa voi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Sanaston voisi tietenkin kirjoittaa omalle sivulleen, mutta tarkoitus ei ole tehdä nimistön kanssa luettavaa opusta. Kääntääkö kaikki siis suomeksi suoraan?

Historiallisen kontekstin nimissä olisi hyvä viitata sen aikaiseen nimistöön, mutta kielen pitää kuitenkin sopia myös romaanin kohderyhmälle. Reval oli keskiajalla niin vakiintunut nimi Tallinnan kaupungille, että sen vaihtaminen miksikään muuksi olisi virhe. Koska siis käytän saksalaista nimeä, pitäisikö kaikkien muidenkin paikannimien olla saksalaisia, Tartto Dorpat, Pihkova Pleskow, Hiidenmaa Dagö? Tämä tuntuu vaikeaselkoiselta suomalaiselle lukijalle. Tässä vaiheessa olenkin päätynyt yleisesti viitatessa paikkoihin esittämään ne niiden suomenkielisessä muodossa. Eri väestöryhmien ollessa äänessä, käytän harkitusti kirjailijan päätäntävaltaa. Revalin luostarin munkki ei puhu Martti Lutherista vaan Martinus Lutheruksesta. Suomalainen talonpoika rantautuu laivoineen Revalin sijasta Rääveliin. Onneksi en ole kuitenkaan kirjoittamassa tietokirjaa tällä kertaa. Silloin pitäisi ottaa huomioon alasaksan lisäksi 1500-luvun loppupuolella yleistyvä yläsaksalainen muoto. Esimerkiksi Liivinmaan maamestari Hindric van Heymborgiin (alasaks.) viitataan myös nimellä Heinrich von Heimburg (yläsaks.). Romaanin kirjoittajalla on hieman liikkumavaraa, mutta tarkkana pitää olla jos tarkoituksena on kirjoittaa uskottavasti.

Liivinmaa, älä muutu koskaan!

"Kuten tiedätte, julkaisen vuonna 1578 yksinkertaisen ja avomielisen Liivinmaan kronikan. Tein sen siksi, etten henkilökohtaisesti löytänyt ketään muuta, jolle sitä vaivaa ja työtä olisin enemmän toivonut kuin itselleni."

Näin perusteli pappi Balthasar Russow tarvettaan maansa historian kirjoittamiseen. Vuonna 1578 julkaistiin hänen kronikkansa, joka kertoi Liivinmaan tarinan 400 vuoden matkalta. Se kuvasi uuden ajan ihmisen silmin keskiaikaista yhteiskuntaa, joka oli kristinuskon läpitunkemaa ja miehittäjien sanelemaa. Kirjoittaja Russowista itsestään tiedetään vähän. Hän oli Kurlan kylästä (30 km Tallinnasta) kotoisin olleen hevosmies Simo Rissan poika, joka varttui Vanhan kaupungin Venekadulla. Hän opiskeli papiksi Stettinin akatemiassa, joka tuolloin kuului Saksaan, mutta nykyisin Puolaan. Tallinnaan hän palasi vuonna 1562 saatuaan tiedon isänsä kuolemasta. Hän sai perinnön, joka kertoi hänen isänsä rikastuneen aika tavalla:

3 hevosta

2 lehmää

7 sikaa

pöytähopeaa

300 markkaa käteistä (tämä oli paljon rahaa, sotalaiva maksoi noin 460 markkaa tuolloin)

talo Kalamajan esikaupungista puutarhoineen

Russow jäi sille tielle ja toimi seuraavat 37 vuotta Pyhän Hengen kirkon pastorina kuollen 24. marraskuuta 1600. Seuraavat sukupolvet tulisivat muistamaan hänet hänen elämäntyöstään Liivinmaan kronikasta. 

Russowin Liivinmaa kattoi alueita nykyisen Viron ja Latvian alueelta ja sitä hallitsi sotilaallisella otteella hengellinen Saksalainen Ritarikunta. Nimensä se sai tarun mukaan siitä, kun bremeniläiset kauppiaat myrskyssä ajautuivat Väinäjoen suulle ja tapasivat siellä "vihaisen pakanallisen kansan" eli liiviläiset. Siitä lähtien tätä aluetta tultiin nimittämään Liiviläisten maaksi, Liivinmaaksi.

Blogi avautuu

Yllä on Mustapäiden veljeskunnan jäseniä kuvattuna osassa alttariteosta, joka löytyy Pyhän Nikolaoksen (Niguliste) kirkosta Tallinnassa. Suuremmassa kuvassa (alhaalla) löytyy myös veljeskunnan kaksi vanhinta, jotka kävivät tilaamassa taulun 1400-luvun loppupuolella Bruggen tuntemattomaksi jääneeltä mestarilta. Maarian alttarin retaabeli, kuten teosta kutsutaan, kuvastaa Mustapäiden killan merkittävyyttä keskiajan Tallinnassa. Veljeskunta on ilmiönä omalaatuinen, sillä se tunnetaan lähinnä vain Baltiasta. Se oli kauppiaiden kilta, johon otettiin jäseneksi naimattomia miehiä. Retaabeli tuotiin Lyypekin kautta laivalla Rääveliin. Mustapäillä oli keskeinen asema kaupungissa ja heillä oli kiinteät siteet erityisesti Räävelin dominikaaniluostariin, jossa heillä oli oma alttarinsa. Mustapäiden ja luostarin käymä vaihtokauppa kuvastaa hyvin keskiaikaisen hansakaupungin toimintapoja. Munkit saivat rahalahjoituksia veljeskunnalta vastineeksi sielunhoidosta ja lahjoittajat saivat hautapaikkansa luostarin kirkkoon.

Tämä blogi avautuu näillä sanoin. Aloitin kirjoittamaan ensimmäistä historiallista romaaniani elokuun alussa 2017 ja tänään myös ensimmäistä blogiani. Tähän mennessä kasassa on 30 liuskaa tekstiä. Suuri osa ajasta menee tutkimustyöhän, vielä suurempi kirjoittamiseen. Synopsis ei ole kirkkaana päässä vaan tarina elää sitä mukaa kun sitä kirjoitan. Juonen kulku on pääpiirteittäin selvä, mutta kohtauksia en ole luonnostellut jokaiseen lukuun vielä mielessäni. 

Keskiajan tutkijalle nykypäivän Tallinna on kuin aarrekammio. Sen Vanha kaupunki on säilynyt paikoin sellaisenaan katuverkostoa myöten. Tallinnalla on ollut monta nimeä menneisyydessä, jota blogini nimikin heijastelee. R-alkuisten nimien kantanimenä on ollut vironkielinen paikka Rävala. Tästä vanhasta nimestä ovat valloittajat johtaneet omia versioitaan. Alasaksaa puhuville hansakauppiaille kaupunki oli Reval, latinantaitoisille Revelia. Nykyinen virolainen nimi Tallinn tulee sanoista Taani Linn (tanskalainen linna), joka viittaa aikaan, jolloin Tanska hallitsi aluetta. 

Samaisessa Nigulisten kirkossa on myös toinen kuuluisa maalaus, joka kuvastaa keskiajan maailmankuvaa ja mentaliteettia. Saksalaisen Bernt Notken panoraama Kuolemantanssi on samalta ajalta kuin retaabeli. Teos on vaikuttava, 30m pitkä ja kuvaa loisteliaasti suosittua keskiaikaista aihetta taiteessa (Danse Macabre, Totentanz). Aihe on synnyttänyt lukuisia tuotoksia keskiajalla niin taiteessa kuin kirjallisuudessa. Kuolemantanssit syntyivät aikoinaan maailmasta, jossa kuolema oli jokapäiväinen vieras ja elämänviiva hauras. 

Vaikeampaa sen sijaan on löytää keskiaikaista panoraamaa Tallinnan kaupungista. 1600-luvulla Adam Olearius näki maiseman näin.

Panoraama kuvaa hyvin Räävelin jakautumista ns. kahden kerroksen väkeen. Oikealla ylhäällä näkyy yläkaupunki (Toompea), jossa hallitsivat Ritarikunta ja Räävelin piispa. Hengellinen oikeus oli voimassa täällä, jossa myös aateliset pitivät hienoja asuntojaan. Vasemmalle alas levittäytyy alakaupunki. Alakaupunkia hallitsi Raati eli suurporvarit. Täällä asuivat käsityöläiset, munkit ja muut kaupunkilaiset, ja heitä hallittiin Lyypekin kaupunkioikeudella. Nämä kaksi kaupunginosaa kävivät jatkuvaa kädenvääntöä siitä, kuka päätti mistäkin maallisesta (tai hengellisestäkin) asiasta. Keskiajan Räävelin historiaa lukiessa tämä valtataistelu on silmiinpistävää. 

Pyrin jatkossa keskittymään tarkemmin johonkin käsillä olevaan ongelmaan tai asiaan. Tämä yllä oleva toimikoon yleisenä sisäänajona keskiajan Tallinnaan ja aiheeseeni.