Kirkon murrosvaihe: Galileon oikeudenkäynti

Kopernikaaninen systeemi, Andreas Cellarius 1660.

Vuonna 1992 Vatikaani myönsi julkisesti, että kirkko oli kohdellut aikoinaan väärin italialaista matemaatikkoa Galileo Galileita (1564–1642). Oli kulunut tarkalleen ottaen 359 vuotta siitä, kun Galileo oli ollut syytettynä inkvisition edessä. Oikeudenkäynnissä, joka on jäänyt historiaan yhtenä osoituksena katolisen kirkon tieteenvastaisesta asenteesta, Galileo tuomittiin harhaopin levittämisestä kotiarestiin loppuiäkseen. Hänen kirjansa Dialogo sopra i due massimi sistemi del mondo tolemaico e copernicano (Vuoropuhelu, 1632) päätyi samalla kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon. Galileon synti oli ollut puolalaisen matemaatikon Nikolaus Kopernikuksen (1473–1543) aurinkokeskeisen maailmankuvan todentaminen kaukoputkella. Malli haastoi vallitsevan kirkon opettaman maailmankuvan, jossa liikkumaton maapallo oli kaiken olevaisen keskus. Geosentrinen maailmankaikkeus vaikutti läpi keskiajan ja oli linjassa Raamatun oppien kanssa siitä, että ihminen oli luomakunnan herra ja kaiken keskipiste.

Vatikaanin äkillistä ulostuloa seurasi paavi Johannes Paavali II:n puhe, jonka hän piti Vatikaanin tiedeakatemialle samana vuonna. Puheessaan paavi totesi, että Galileo Galileita oli kohdeltu väärin joidenkin kirkon yksilöiden toimesta ja että tämän traagisen tapahtuman syynä oli ollut tuolloin vallinnut henkinen ilmapiiri, jossa teologia ja tiede olivat kyvyttömiä ymmärtämään toinen toistaan. Galileon tuomion uudelleenarviointi ei tipahtanut taivaalta Vatikaanin syliin. Paaviutensa alkumetreillä vuonna 1979 Johannes Paavali II piti puheen samaisen akatemian edessä rohkaisten tiedemiehiä toimimaan yhteistyössä ja objektiivisesti Galileon tapauksen selvittämiseksi. Oli kulunut 100 vuotta Albert Einsteinin syntymästä, mikä ei jäänyt paavilta huomaamatta. Paavin kiinnostus aiheeseen synnytti seuraavana vuonna erityisen Vatikaanin tutkintakomission, jonka tehtävänä oli arvioida uudelleen Galileon tuomio. Vuoden 1992 puhe onkin nähtävä osana tätä kontekstia.

Galileo kohtaa Rooman inkvisition, Christiano Banti 1857.

Galileo kohtasi inkvisition kaksi kertaa, vuosina 1616 ja 1633. Ensimmäinen kerta oli tarkoitettu varoitukseksi, toisella kertaa tuli tuomio ja rangaistus. Kiistan aiheena oli kopernikaaninen maailmankuva, joka oli vielä 1600-luvun alussa vain hypoteesi vailla todisteita. Kunnes Galileo otti teleskooppinsa ja suuntasi sen tähtitaivaalle. Galileo omaksui opin vasta vuonna 1609 kun huomasi sen sopivan omaan kehitteillä olevaan liiketeoriaansa. Havaintojen pohjalta syntyi tutkimus, joka julkaistiin seuraava vuonna nimellä Nuncius sidereus (Tähtien sanansaattaja). Tästä eteenpäin Galileo alkoi julkisesti kritisoida maakeskeistä mallia ja kirjoitti kritiikkiään muun muassa yksityisessä kirjeenvaihdossa oppilaalleen Benedetto Castellille. Kirjeessään vuodelta 1613 hän tuo esille, että vaikka Raamattu ei voi valehdella, siitä tehtävät tulkinnat voivat silti joskus olla virheellisiä. Näitä tulkintoja tekivät teologit ja yhteentörmäys katolisen kirkon kanssa oli näin valmis.

Galileon piirroksia kuusta, Sidereus Nuncius 1610.

Heliosentrisen maailmankuvan ongelma kirkon kannalta oli auringon sijoittaminen kaiken keskiöön. Jos Jumala oli luonut kaiken olevan, miksi hän olisi sijoittanut ihmisen planeetalle, joka hukkui muiden planeettojen sekamelskaan. Samalla väheni ihmisen, Jumalan luomistyön huipun, tärkeys, kun kaikki ei pyörinytkään hänen ympärillään. Maan liikkuminen auringon ympäri oli myös räikeässä ristiriidassa kirkon opetuksien kanssa maan horjumattomuudesta, mikä perustui Raamatun pohjalta tehtyihin tulkintoihin. Näkemys heliosentrisyydestä ei kuitenkaan ollut uusi. Pitkin keskiaikaa ja nimenomaan kirkon sisältä päin oli esitetty pohdintoja maan mahdollisesti liikkumisesta akselinsa ympäri. Maakeskeisyys, maan liikkumattomuus ja maailmankaikkeuden muuttumattomuus hallitsivat kuitenkin keskiajan virallista opetusta luomakunnasta.  

Maailmankuvan kritiikki ei ollut uusi asia kirkolle. Se oli joutunut käsittelemään Giordano Brunon tapausta kymmenen vuotta takaperin ja tätä tehdessään tullut synnyttäneeksi yhden ensimmäisistä luonnontieteellisen vallankumouksen marttyyreista. Munkki Bruno oli Galileon maamies ja kopernikaanisen opin kannattaja, joka piti Jeesusta taikurina ja neitseellistä sikiämistä mahdottomuutena. Hän joutui inkvisition eteen, jossa hänet tuomittiin kerettiläiseksi ja hänet poltettiin roviolla juhlallisissa menoissa Roomassa vuonna 1600. Brunon ja Galileon tapaukset tietenkin eroavat siinä toisistaan, että Bruno tuli kyseenalaistaneeksi muutakin kuin vain maakeskeisen maailmankuvan. Inkvisition pöytäkirjojen mukaan hänen kosmologinen ajattelunsa sisälsi myös näkemyksen eri maailmojen olemassaolosta universumissa. Jossain muualla voisi Brunon mukaan olla maankaltaisia asuttuja paikkoja, jotka Jumala oli äärettömillä voimillaan luonut. Kirkon perimmäisten oppien pilkkaaminen ja Brunon katumaton käytös johtivat siihen, että hänestä päätettiin tehdä esimerkkitapaus Trenton konsiilin jälkeisessä ilmapiirissä.

Galileon kirjoittama kirje, jossa hän argumentoi katolista kirkkoa vastaan, 1613.

Galileo matkusti Roomaan vuonna 1615 puolustaakseen kopernikaanista maailmankuvaa. Tätä oli edeltänyt erään dominikaanimunkin tekemä valitus Galileosta inkvisitiolle ja vuoden mittainen tutkinta. Huolimatta loistavasta argumentoinnistaan hän sai seuraavana vuonna kardinaali Roberto Bellarminolta varoituksen olla levittämästä oppejaan maan liikkumisesta. Bellarmino oli saanut ohjeensa suoraan inkvisitiolta. Tämän jälkeen Vatikaanin kirjasensuurista päättävä osasto julkaisi kirjelmän, jonka mukaan liikkuva maa oli Raamatun tekstien vastainen näkemys ja Kopernikuksen teoksista tuli siitä lähtien kiellettyä kirjallisuutta. Bellarminon ohjetta on pidetty Galileon ensimmäisenä oikeudenkäyntinä. Galileo noudatti ohjetta vuoteen 1623 saakka kunnes hänen ystävästään leivottiin uusi paavi Urbanus VIII. Tästä rohkaistuneena hän palasi uuden maailmankuvansa pariin ja alkoi kirjoittaa asiasta tutkimusta (Vuoropuhelu), joka julkaistiin vuonna 1632.

Poliittinen ilmasto oli kuitenkin ehtinyt muuttua ja paavi etsi keinoja vahvistaa asemaansa Italiassa. Urbanus VIII oli kainaloitaan myöden sotkeutunut kolmekymmentävuotiseen sotaan Espanjaa vastaan ja tarvitsi uskottavuutta Italiassa. Oikeudenkäynti Galileoa vastaan tarjosi tähän loistavan mahdollisuuden. 70-vuotias Galileo kutsuttiin kuulusteluihin Roomaan huhtikuussa 1633. Häntä syytettiin Bellarminon antaman varoituksen rikkomisesta, mutta hän puolustautui sanoen, että asiakirja ei kieltänyt keskustelua asiasta, vain kopernikaanisen opin kannattamisen. Tutkimuksessaan hän ei ollut puolustanut uutta maailmankuvaa vaan oli esittänyt kriittisiä argumentteja sekä vanhasta että uudesta maailmankuvasta. Seuranneissa kuulusteluissa Galileo päätyi kuitenkaan myöntämään, että lukijalle voisi jäädä vääränlainen kuva hänen kirjansa todellisesta sanomasta. Galileoa uhattiin kidutuksella inkvisition kuulusteluissa, mutta on epäselvää kidutettiinko häntä todella. Inkvisition säännöissä kidutukselle ei altistettu vanhuksia, lapsia tai raskaana olevia. Kidutuksen uhka lienee kuitenkin leijunut ilmassa tästä huolimatta.

Galileo ja oppilaansa Viviani, Tito Lessi 1892.

Kesäkuun 22. päivänä tuomio annettiin julkiseksi. Siinä kerrattiin ensin vuoden 1616 asiakirjaa, jonka rikkomisesta Galileo oli tuomiolla. Heliosentrinen maailmankuva esitettiin jälleen absurdina, valheellisena ja harhaoppisena sekä tuomittiin näkemys maan liikkumisesta. Perusteina käytettiin Raamattua ja sen hiljaisuutta heliosentrisestä maailmanjärjestyksestä. Oikeudenkäynnin nöyryyttävin osio oli kuitenkin Galileolta vaadittu julkinen katuminen, jossa hän polvillaan joutui myöntämään olleensa väärässä. Tämän lisäksi Vuoropuhelu joutui kiellettyjen kirjojen luetteloon ja Galileo kotiarestiin. Hän kuoli arestissa vuonna 1642.

Kopernikaaninen oppi oli kirkon näkökulmasta ongelmallinen erityisesti siksi, että Raamatulla ei ollut mitään sanottavaa siihen. Teologit olivat läpi keskiajan yrittäneet sovittaa yhteen antiikin kosmologisia näkemyksiä ja Raamattua, mutta luonnontieteellisen vallankumouksen ensiaskeleiden kanssa he törmäsivät seinään. Raamatun ollessa niukkasanainen ympäröivän maailman monimuotoisuuden kuvauksessa oli pakko turvautua luomiskertomukseen ja niistä tehtyihin kirkonmiesten tulkintoihin.

Galileon vuonna 1616 saama varoitus koski aurinkokeskeisen maailmankuvan puolustamista opillisena totuutena, mutta se ei kieltänyt keskustelua asiasta. Perusteluna oli, että Raamatusta ei löydetty asialle tukea. Kirkko ei näin pyrkinyt kahlitsemaan vapaata ajattelua vaan esti omasta mielestään väärinä pitämiä tulkintoja Raamatusta. Vuoden 1633 oikeudenkäynti myös oli jatkumoa edelliselle: siellä kerrattiin asiakirjan asettamat rajoitukset ja todettiin Galileon rikkoneen niitä. Galileon oikeudenkäynnin tuomio tuli näin ennen kaikkea opin levittämisestä eikä itse opin omaksumisesta. Kopernikaanisen opin vastustamisessa oli kirkon puolelta kyse tulkinnallisista oikeuksista, ei niinkään itse opista.

Galileon tapausta pitää tarkastella myös edeltävän vuosisadan kuohujen kautta. 1500-luku edusti katolisen kirkon historiassa yhtä vaikeimmista vuosisadoista reformaation hajottaessa kirkkokuntaa. Raamatun kirjaimesta käytiin vääntöä protestanttien kanssa, uskonsodat ja harhaoppisten vainot värittivät arkea. Katolinen kirkko löysi itsensä tilanteesta, jossa sen piti pitää kynsin ja hampain kiinni opinkappaleistaan. Tapaus Galileosta jäi kuitenkin märkivä haava kirkon kylkeen. Kuuluisan tiedemiehen nolaaminen ja pakottaminen kieltämään asioita, joita monet olivat omin silmin taivaalta havainneet, tekivät kirkosta auttamattomasti tieteen kautta tapahtuvan edistyksen jarrun. Seuraavan vuosisadan valistuksen järjen palvonta ja kirkon auktoriteetin kritisointi vahvistivat Galileon oikeudenkännistä syntynyttä mielikuvaa kirkosta tieteen vastaisena linnakkeena.

Vatikaani on tehnyt muutamia korjausliikkeitä palauttaakseen mainettaan asiassa. Teollisen vallankumouksen vuosisadalla 1800-luvulla se salli maapallon liikettä koskevat tutkimukset sekä poisti Galileon ja Kopernikuksen teokset kiellettyjen kirjojen luettelosta. 1980-luvulla julkaistiin Galileon oikeudenkäynnin asiakirjat kaikkien nähtäväksi. Paavi kommentoi Galileon tapausta vuonna 1992 puheessaan sanoin ”a partire dal secolo dei Lumi fino ai nostri giorni, il caso Galileo ha costituito una sorta di mito, nel quale l’immagine degli avvenimenti che ci si era costruita era abbastanza lontana dalla realtà”. Galileon tapaus oli hänen mukaansa saanut ajan kuluessa myyttiset mittasuhteet ja luonut vääränlaisen kuvan kirkosta tieteenvastaisena. Tapaus Galileo oli traaginen väärinymmärrys, josta kirkon piti ottaa opiksi. 

Kirjoitin Galileon oikeudenkäynnistä hieman pidemmän version kuin aluksi ajattelin, ihan vain siksi että huomasin uppoavani aiheeseen nopeasti ja mielenkiinnolla. Tapahtuma on tietynlainen päätepiste jollekin, joka alkoi 1400-luvulla renessanssin huumassa, kulki 1500-luvun läpi voimistuen ja päätyi lopulta vuonna 1633 inkvisition eteen. Kyse on tiedon vallankumouksesta ja sitä seuranneesta tieteen vallankumouksesta. Tämä empirismia ja rationalismia korostanut suuntaus ei toki loppunut Galileon oikeudenkäyntiin, mutta kirkon kanta tähän kaikkeen hassutteluun annettiin painotetussa muodossaan tuossa kohtaamisessa Galileon kanssa. Oikeudenkäynnin kautta pystyy näkemään hyvin, millaisten ongelmien kanssa katolinen kirkko taisteli 1500-luvulla Euroopassa ja miten näitä ongelmia ratkottiin sen sisällä silloin ja seuraavalla vuosisadalla, ja myös miten kauaskantoiset seuraukset tällä nimenomaisella oikeudenkäynnillä on ollut paavinkirkolle. 

Romaanissani tämä ongelmanasettelu nähdään yhden ihmisen sisäisen kamppailun kautta, kun hän joutuu munkkina kohtaamaan uuden luterilaisen opin vanhan katolilaisen opin läpitunkemassa maailmassaan. 1500-luvun Euroopassa eläneet ihmiset elivät yhtä maailmanhistorian suurinta murroskautta. Tiedostivatko ihmiset elävänsä jollain lailla vallankumouksellista aikaa? Reformaatio ainakin vaati heitä valitsemaan puolensa uuden ja vanhan maailman väliltä. Revalin dominikaaniluostarissa vuonna 1524 tämä johti väkivaltaisuuksiin, josta seurasi munkkien karkottaminen kaupungista. Luostareiden ottaminen protestanttien haltuun oli ilmiö, joka nähtiin koko Euroopan laajuudella. Myös päähenkilöni näkee ja kokee, miten mullistava vaikutus reformaation aallokolla oli Liivinmaan luostareille. Se, mikä oli tuotu paavillisen miekkalähetyksen nimissä alueelle 1200-luvulla, haihtui yhdessä yössä ilmaan. Satoja vuosisatoja kestänyt perinne murtui ja monet munkit joutuivat tuuliajolle. 

Tapahtuma oli mullistava kaikille osapuolille - niille, jotka pakotettiin luopumaan elintavastaan, ja myös niille, jotka vapaaehtoisesti kääntyivät johonkin uuteen, eli luterilaisuuteen. Tämä opillinen vallankumous johti kirkon kriisin, sillä se riisti siltä mandaatin, jossa se oli vuosisatoja ollut tiedon (Raamatussa oli kaikki tieto, muuta ei tarvinnut tietää) ainoa oikea lähde. Tapaus Galileo liittyy reformaation jälkeiseen Eurooppaan, jossa kirkon toimeenpaneva vastauskonpuhdistus on ehtinyt tuoda paaville takaisin arvovaltaansa.

PS. Jostain syystä kone laittaa valkoista taustaa kirjoitukseni loppuosalle, tämä on yksi Bloggerin epätoivotuista ominaisuuksista. Epälooginen ja ei-korjattavissa oleva täysin arvaamaton tekstinkäsittely.

Välähdyksiä 1500-luvusta kuvataiteen silmin

Naurava hovinarri, n. 1500. Taiteilija ehkä Jacob Cornelisz van Oostsanen.

Kirjailija Umberto Eco kuvaili kiinnostustaan keskiaikaa kohtaan intohimoksi, samanlaiseksi kuin mitä joku toinen tuntee kookospähkinöitä kohtaan. Ymmärrän sinua Umberto, ymmärrän oikein hyvin. Minullakin on oma intohimoni, intohimo menneisyyttä kohtaan, ja sen nosteessa olen jälleen kirjoittamassa pitkästä aikaa. Kahlattuani kirjallista aineistoa läpi toista vuotta päätin lepuutella silmiäni hetken uuden ajan alun visuaalisessa kuvastossa muutaman maalauksen kautta ja herätelllä samalla uinuvaa blogiani eloon. Keskityn siis maalaustaiteeseen. Renessanssin huikea maalari Tizian sanoi kuulemma joskus 1500-luvulla, että hyvä taidemaalari ei tarvitse muuta kuin kolme väriä: mustan, valkoisen ja punaisen. No, tuo oli kyllä vähättelyä Tizian, mutta kuvastaa toki sen ajan mestareiden rehvastelevaa asennetta.

Päätän lähteä liikkeelle maalauksella, joka omasta mielestäni kuvastaa 1500-luvun mentaliteettia jollain tavalla ja heittää lukijan päätä pahkaa uudelle ajalle. Mitä minulle tulee mieleen 1500-luvusta? Uskonpuhdistus, pieni jääkausi, konkistadorit Amerikassa, nuijasota. Ääh, uskontoon en ainakaan kajoaisi heti kättelyssä. Tuntuu, että sen läpitunkevuus on aiheuttanut minussa pienen kapinan enkä halua jatkuvasti tuoda sitä blogissani esille. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kirkkohistorian blogi. Pieni jääkausi herättää kyllä värähtelyjä, mutta päätän palata siihen tuonnenpana. Amerikka ja Suomi 1500-luvulla ovat myös tyystin sopimattomia blogiini, joka käsittelee kuitenkin suuren Euroopan historiaa. 

Entäpä sitten henkilökuva, joku pöyhkeä kuningas kärpännahoissaan tai paavi punaisessa silkkimekossaan? Näitä kyllä löytyy kiitettävästi netistä, mutta miten yksi ihminen voisi kuvastaa koko aikakauden mentaliteettia? Ei, ei kyllä mitään miestä eikä kyllä naistakaan, joka nyt ei ainakaan kuvasta mitään yleistä elämäntapaa sukupuolensa rajoitteiden kautta. Pohdittuani minulle tyypilliseen tapaan tällaista yhtä mitätöntä seikkaa tunnin verran, päätin nauraa koko asialle päästäkseni eteenpäin edes jotenkin ja siihen löytyikin sitten sattumalta juuri sopiva kuva: narrin nassu.

Miten älylliseen vajaavuuteen liitettävät narrit sitten heijastavat uuden ajan alun maailmaa mitenkään? No vaikka sillä tavalla, että näitä hölmöilyyn liitettäviä vitsiniekkoja löytyy niin sosiaaliluokkien ala- kuin yläkerroksistakin. Tutkija Hannele Klementtilä (Keskiajan julmuus) tuo kirjassaan esille, miten kansan rakastamat narrijuhlat olivat oikea näyttämö kaikenlaiselle sekoilulle. Laulettiin riettaita lauluja, ryypättiin, tanssittiin ja hulluteltiin kovalla möykällä. Narrijuhlilla oli funktionsa sosiaalisten paineiden purkajana: silloin sai arvostella eliittiä ja näyttää pitkää nenää pomolle. 

Mutta paheksuntaahan tästä seurasi ja nopeasti 1500-luvun puoliväliin tultaessa narrijuhlat oli lakaistu maton alle. Vähämielisinä pidetyt hovinarrit jatkoivat kuitenkin aateliston naurattamista vielä muutaman sukupolven ajan. Heillähän oli kuitenkin ihan oikea virka, hullun virka. Virallinen hullu, onpa siinäkin ammatti. 1500-luvulla viimeistään viralliset hullut joutuivat kuitenkin moralistien hampaisiin ja puolustamaan asemaansa samalla kun ihmiskunta oli pohtimassa omaa turmeltunutta kulkuaan kohti maailmanloppua. "Näen kaikkialla vain narrimaisia naisia ja miehiä... loppu lähestyy vääjäämättä... kaikki käy huonosti". Näin runoilija jo 1300-luvulla tilitti tuntojaan.

Karnevaalit itsessään olivat keskiajalla kansanjuhla, jolloin oli lupa hullutella. Päästellä vähän höyryjä. Hollantilaisen Pieter Brueghel vanhemman maalaus on hauska kuvaus tästä, se tihkuu sekasortoa. Tuntuu siltä kuin joku vähä-älyisten lauma olisi päästetty valloilleen ja höyryjä toden totta päästellään. Kirkkorakennus seisoo jykevästi oikealla kuin muistuttamassa, että arki jatkuu huomenna ihan samanlaisena, vaikka tänään ei siltä tunnukaan. Maalauksessa ovat vastakohtina hengellinen ja maallinen elämä, asketismi ja nautinnonhalu, sairaat ja terveyttä puhkuvat, eliitti ja rahvas, hulluttelevat (hullut siis) ja järjelliset.

Karnevaalin ja paaston taistelu, 1559, Pieter Brueghel vanhempi.

No, jos tuollaiselta näytti kansan relaaminen niin miltä näytti meno niillä hyväosaisilla? Hierarkisen pyramidin huipulla oli 1500-luvulla kuningas (tai kuningatar) sekä tämän saappaannuolijoina yhteiskunnan parhaimmisto, ainakin omasta mielestään, eli aatelisto. Taiteen historia oli 1500-luvulle tultaessa ollut pitkälti juuri tämän luokan elämäntavan ja arvojen kuvaamista kunnes joku keksi sitten joskus, että kansaa kuvaamalla saatiin paljon mielenkiintoisempaa tulosta aikaiseksi. 

Freskoja maalattiin suoraan seinälle pitkin keskiaikaa, mutta vasta 1500-luvulla keksittiin kunnon taulu, joka oli maalattu öljyvärein. Ja sitten vaan istumaan malliksi piiitkäksi aikaa kunnes usein boheemin ailahtelevainen taiteilija oli saanut "valokuvan" aikaiseksi. Tuon ajan potrettikuvataide on varsin mielenkiinnotonta katseltavaa. Jos pistetään syrjään ne mielenkiintoiset seikat kuten vihjeet ajan vaatemuodista, hiusmuodista, asemasta sekä tietenkin menneisyyden ihmisen naamataulusta, muotokuvien läpikäyminen voi aiheuttaa puuduttavaa fiilistä katselijassa. Ne ovat oikeasti hyvin samankaltaisia ja ilmeettömiä.

Nuoren miehen muotokuva, n. 1510, Giorgione.

Thomas Popen muotokuva, maalaushetki tuntematon, William Larkin.

Yksityiskohta maalauksesta Nuori nainen poikansa kanssa, n. 1540, Agnolo Bronzino.

Nainen turkin kanssa, 1577-79, El Greco.

Mitä nämä kuvat kertovat minulle 1500-luvun yhteiskunnan valioporukasta? Hyvältä näyttää ainakin ulospäin. Pojilla on hurjemmat tukat kuin Beatlesilla aikoinaan ja naiset edustavat juuri sellaista heiveröistä kauniimpaa sukupuolta, josta on pakko pitää huolta tai muuten nainen katkeaa kuin loppukesän korsi. Raha haisee tietysti läpi taulukankaan, mutta sehän on koko maalauksen pointti. Joskus näkee maalauksia, joihin on raahattu lemmikki mukaan ja ne ovatkin heti jollain lailla lähestyttävämpiä nykypäivän ihmiselle. Niissä on jotain inhimillistä, ymmärrettävämpää, johon voimme samaistua: ihana oma kissa tai koira lämmittämässä syliä.

Nuori nainen kissan kanssa, n. 1525-30, Francesco Bachiacca.

Nainen koiran kanssa, 1530-luku, Agnolo Bronzino.

Toki yläluokallakin oli hetkensä, jolloin he eivät istuneet tuoleissaan kuin seipäännielleet. Juhlat olivat näyttävä osa elämää ja niissä laitettiin jälleen raha haisemaan. Oli tärkeää näyttää muille omaa varallisuutta ja elintasoa, mutta kyse oli myös säädyn mukanaan tuomasta velvollisuudesta. Rikkaan velvollisuus oli näyttää rikkaalta, ei siinä sen kummempaa. Ruoka oli illan vetonaula ja sen oli oltava sekä maukasta että jännittävän näköistä. Tarkoitus oli niin sanotusti vetää matto vieraiden alta eli häikäistä, ja tähän käytettiin omia ja muiden omaisuuksia.

Espanjan kuningas Philip II juhlimassa perheensä ja hoviherrojensa kanssa, 1579, Alonzo Sánchez Coelle.

Espanjan kuninkaan juhlista näkee, että mies oli täydellinen marjanpoimija ellei hänellä ollut partaa. Ja että lasten kuvaaminen (ping oikea alareuna) oli vielä lapsenkengissään. Tässä maalauksessa on kyllä kovasti sellainen fiilis, että tilanne on ennalta järjestetty tätä maalaussessiota varten. Missä on se relaaminen nyt, come on guys!

Kuolema oli tietysti alati läsnä, mutta mitä kauemmaksi kuljetaan keskiajasta sen enemmän aletaan kuvaamaan maallista eloa kuoleman kustannuksella. Taivasten valtakunta oli tiedossa kuten oli helvetin portit, mutta 1500-luvulla vastauskonpuhdistuksen pyörteissä alettiin jo taiteessa hiljalleen virittäytyä prameaan barokin aikakauteen. Mutta ei mennä sinne. Katsotaan nyt sitä uskonnollista maailmankuvaa silmästä silmään, joka alussa tuntui mahdottomalta ajatukselta. Tietenkin 1500-luvun ihminen uskoi taivaaseen ja helvettiin vielä. Monta maailmankuvan kumousta piti vielä tapahtua, että tämä kaikki saatiin räjäytettyä sille jumalattomalle tasolle, jossa ihmiskunta nykyisin tuntuu elävän. 

1500-luvulla paavit kiinnostavat minua enemmän kuin muina vuosisatoina. Miksi? Uskonpuhdistus, tai korrektimpaa olisi puhua varmaan reformaatiosta, pisti kivasti vipinää paavien puntteihin ja heilutti pölyttyneitä Kirkkovaltion dogmeja uuteen uskoon. Uuteen uskoon, osuvasti sanottu. Tosin paavinkirkko ei mihinkään uuteen uskoon tullut vaan kyse oli rivien tiivistämisestä ja opin tarkistamisesta. Uuteen uskoon tulivat sen sijaan Lutherin johdolla muutamat muut entiset katolilaiset paikkakunnat ja valtiot, jotka olivat kyllästyneitä sellaisiin hassutuksiin kuin reliikkien palvontaan tai anekauppaan. 

Paavi Leo X muotokuva, 1518-19, Raffaello.

Raffaello maalasi paavi Leo X muotokuvan aikana, jolloin Saksassa oli jo kuppi kaatunut. Luther vaati uudistuksia paavinkirkkoon ja oli väsyttävän kiinnostunut siitä, mitä Raamatussa oikeasti opetettiin. Leo X, tuo vaikutusvaltaisen Medici-suvun vesa, joutui myrskyn silmään tahtomattaan. Hän kun oli ajatellut kuluttaa aikaansa taiteen ja kaikenlaisen pröystäilyn parissa sen sijaan että olisi joutunut ottamaan kantaa kristinuskon opinkappaleisiin. Forzaa Leo! Kyllä se siitä. Jollain ihmeellisellä tavalla tunnen sympatiaa tätä ukkoa kohtaan. Leolla oli Hanno sentään, se osoittaa jonkinlaista inhimillisyyttä maailmanajassa, jolloin tärkeää oli olla voimakas ja mielellään myös sortaa muutamaa tuhatta ihmistä. Hanno oli elefantin poikanen, jonka Leo laivasi Kirkkovaltioon sen jälkeen kun hän oli saanut tämän kruunajaislahjaksi Portugalin kuninkaalta. Hannosta tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta se merkitsisi ajautumista pois pointista. 

Yksityiskohta Boschin maalauksesta Helvetti, 1500-luku.

Ja mikä se pointti on sitten? Että helvetti oli 1500-luvun ihmiselle tosiasia. Kyllä on järkyttävän näköistä Boschin maalauksessa, mitä siinä oikein tapahtuu? Ei helvetti, millainen ihminen maalaa tämmöistä? Ettei olisi dagen efter vaan kyseessä. Helvetin kuvauksessa toisaalta piti laittaa kaikki mielikuvitus laukkaamaan, sillä miten muuten ihmiset osaisivat olla fiksusti ellei olisi jotain millä pelotella heitä. 

Tätä blogipostausta ei voi lopettaa tuollaiseen helvetillisen kuumaan kuvaan kyllä. Otetaan nyt se pientä jääkautta ilmentävä mukavan kirpeä talvimaisema Hollannista. 

Metsästäjiä talvimaisemassa, 1565, Pieter Brueghel vanhempi.

Siinä se on ikuistettuna, poikkeuksellisen kylmä talvi Hollannissa. Ja tämä oli vain alkusoittoa, sillä pieni jääkausi 1500-luvun puolivälistä lähtien sai aikaan sen, että koko Eurooppa jäähtyi sadoiksi vuosiksi. Hollannin kanavat tulisivat jäätymään vielä kymmeniä kertoja ja kun joskus 1800-luvulla kylmyys vihdoin hellittäisi, alkaisivat Suomessa 1860-luvulla kunnon nälkävuodet taustanaan juuri tämä oikutteleva ilmasto.

Historiallinen fiktio

Pere Borrell del Caso: Pakeneva kritiikki (1874)

Historiallinen romaani elää ja voi hyvin Suomessa. Kevään 2018 uusien julkaisujen luettelossa on monia historiaan sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia, mikä kertoo lukijoiden pitkään jatkuneesta kiinnostuksesta menneisyyteen ja omiin juuriin. Historiallinen romaani on genrenä laaja yläkäsite, jonka alla on monenlaista tuotantoa. Yhteinen nimittäjä kaikille on fiktiivinen tarina, joka sijoittuu menneisyyteen. Mutta jotta historiallinen romaani olisi oikeasti se mitä se väittää olevansa, sen pitäisi täyttää seuraavat ehdot (Markku Ihonen, Havaintoja historiallisen romaanin kerronnasta 1986):

1.   Kuvattavien tapahtumien tulee olla niin kaukana menneisyydessä, että kirjoittajalla ei voi olla muistitietoa siitä.

2.   Keskeisten historiallisten tietojen tulee olla yhtä tutkimuksen antaman tiedon kanssa.

3.   Fiktion on hallittava faktaa.

4.   Kirjassa on oltava historiallinen näkemys eli tapahtumat on suhteutettava menneisiin ja tuleviin tapahtumiin.

Ensimmäinen ehto erottaa toisistaan historiallisen romaanin ja aikalaisromaanin. Rajanveto on kieltämättä keinotekoinen ja runsaasti debatoitu. Eikö omakohtainen kokemus pikemminkin lisäisi historiallisen romaanin arvoa? Terminä ”historiallinen” on kuitenkin vaativa. Jos kirjoitan 10 vuoden takaisista asioista, kirjoitanko historiallista romaania? Omasta mielestäni en. Mutta mikä on se aikajänne, joka tekee romaanista historiallisen? Mitään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole olemassa, on vain lukuisia mielipiteitä. Eniten olen törmännyt lukuun 50 vuotta, mutta tämäkin on täysin keinotekoinen rajanveto.

Toinen ehto sen sijaan on mielestäni itsestäänselvyys, jota kuitenkin näkee välillä rikottavan. Monet hyvät historiallisen romaanin tekijät ovat itsekin historiantutkijoita, kuten Umberto Eco tai Jaan Kross, mutta on myös monia jotka tekevät päivätyökseen aivan muuta ja ovat silti onnistuneet luomaan kiehtovan kontekstin kirjaansa. Aikakauteen uppoutuminen on vaihe, joka on syytä tehdä perinpohjaisesti, sillä kirjailijan on tunnettava se kuin omat taskunsa ja pystyttävä liikkumaan kuvaamassaan ajassa sujuvasti. Siksi kannattaakin valita aikakausi menneisyydestä, joka oikeasti kiinnostaa. Näin eläytyminen eli atmosfäärin tavoittaminen, joka on hyvin tärkeää kirjoittajalle, sujuu luontevammin.

Mitä enemmän kuvatusta ajasta on olemassa ensi- ja toisenkäden lähteitä, sitä helpompaa on ihmisen miljöön rakentaminen. Miljöö koostuu sekä fyysisestä että henkisestä ympäristöstä (Kaari Utrio, Dokumenttipohjainen kirjoittaminen 1984) ja näiden kummankin tavoittamiseen tarvitaan kovaa taustatyötä. Mutta faktat ovat vain yksi osa historiallista romaania, itse asiassa Utrion mukaan vain alle 20% kerätystä materiaalista päätyy lopulta kirjan sivuille. Tämä tarkoittaa sitä, että suuri osa historiallisesta romaanista on historiallista fiktiota. Pääsemme näin kolmanteen ehtoon, jonka mukaan fiktion on hallittava faktaa. Vaikka kiusaus olisi suuri oman oppineisuutensa esittämiseen kirjan lehdillä, historiallista faktaa pitää käyttää vain silloin kun se kokonaisuuden kannalta on oleellista. Fiktiivinen tarina uskottavine henkilöhahmoineen on historiallisessa romaanissa pääroolissa, historiallinen aikakausi lainaa tähän kontekstin.

Mutta kirjailija päättää itse viime kädessä, mistä fiktio alkaa ja mihin fakta loppuu. On kuitenkin muistettava, että jos aikoo esitellä romaaniaan historiallisena kuvauksena, faktaa on oltava mukana mahdollisimman paljon. Itse asiassa sitä on mielestäni pyrittävä käyttämään aina jos se vain suinkin on mahdollista.

Kirjailijan pitää myös tajuta, milloin tarkka historiallinen kuvaus on tarpeen kokonaisuuden kannalta ja milloin siitä pitää luopua. Kun lukijan silmien eteen vyörytetään sivukaupalla entisaikojen purjelaivojen sisätilojen yksityiskohtaista kuvausta, haukottelu on varmaa ellei lukija ole asiasta erityisen kiinnostunut. Mutta joskus romaanin kokonaisuus vaatii yksityiskohtaista kuvausta. Lisäksi on oletettava, että lukijalla ei ole taustatietoa aikakaudesta. Siksi historiallinen miljöö on luotava ja tuotava hänen eteensä. 

Historiallinen romaani on minulle kuningaslaji, jossa yhdistyy historiantutkimus ja taitava tarinankerronta. Arvostan korkealle Umberto Econ Ruusun nimeä (1980), joka on mielestäni yksi alan mestariteos. Econ henkilöhahmot ovat saaneet paljon kiitosta, mutta itselleni on jäänyt mieleen hänen taitonsa sekoittaa faktaa ja fiktiota. Eco teki sitä niin hyvin romaanissaan, että edes keskiajan tutkija ei aina välttämättä tiennyt, missä kohtaa oli kyse faktasta ja missä fiktiosta. Eco oli tietenkin tehnyt valtavan taustatyönsä keskiajan dokumenttien parissa, joita hän myös osiltaan siteeraa kirjassa. Latinan kielen käyttö lisää ajankuvan tarkkuutta, seikka josta voin kuvitella kustantajan pyrkineen Ecoa poispuhumaan. Sillä liika tarkkuus voi joskus karkoittaa pintatason lukijoita, heitä jotka eivät tiedä aiheesta oikein mitään ja tuntevat lukevansa enemmän tenttikirjaa kuin viihteellistä romaania. Toisaalta tarkkuus myös tuo lukijoita romaanille, ihmisiä jotka arvostavat historiallisesti tarkan miljöön luomista. Eco itse kertoi rakentaneensa romaaninsa kahdelle tasolle, joista ylempi oli naiiville lukijalle joka nautti murhamysteereistä ja alempi sivistyneelle lukijalle, joka arvosti historiallisia viittauksia. Selvää on, että kumpikaan taso ei pysy pystyssä ilman toista.

Nyt kun itse kirjoitan ensimmäistä historiallista romaaniani, vaikeinta minulle on ollut luoda historiallisesti uskottavia henkilöhahmoja romaaniin. Vaikka olen tehnyt tutkimuksellisen polkuni kuten pitää eli ottanut selvää arkistoissa oikeasti eläneistä ihmisistä, heidän nimistään, ammateistaan ja perheistään, joudun aina pysähtymään ja pohtimaan, millainen tuo ihminen on ollut sisäisesti. Mitä hän ajatteli maailmanmenosta, miten hän puhui (joskus jopa mitä kieltä hän puhui), millaisia valintoja hän tekisi, mihin hän uskoi jne. Entisajan ihmisen pääkopan sisälle pääseminen on vaikeaa, koska meillä ei ole aina (aniharvoin itse asiassa) siihen tarvittavia lähteitä. Varsinkaan tavallisen kansan mietteet eivät ole kiinnostaneet keskiajan lähteiden tekijöitä, joten miten minun on rakennettava 1500-luvun alun tallinnalaisen kuormaajan mielenmaailma?

Asetan oman rimani korkealle, koska olen myös historiantutkija. Historiantutkijan jos kenen on onnistuttava faktoissaan, sillä kyse on omasta ammattialasta. Mutta vaikka onnistuisin rakentamaan mielestäni autenttisuutta hipovan miljöön ja uskottavat hahmot, vaikka kuinka ahertaisin arkistoissa ja kävisin kirjoittajakursseja saadakseni juoneni mallilleen, aina joku tulee olemaan tyytymätön. Kaikki lukijat eivät koskaan ymmärrä valintojasi tai arvosta kovaa työtäsi. Olet luonut epäuskottavia hahmoja tai juonenkäänteitä, sijoittanut jopa väärään aikaan vahingossa jonkin asian ja sortunut näin historiallisen romaanikirjailijan helmasyntiin eli anakronismiin. Totuus kuitenkin on, että virheitä sattuu jokaiselle. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, että ne virheet jotka sinä teet, eivät vesitä koko tarinaasi. 

Kritiikistä puheen ollen, Ruusun nimeä kritisoitiin aikoinaan epäuskottavista henkilöhahmoista vaikka niitä myös kiiteltiin. Jotkut henkilöistä kuulemma olivat liian moderneja ajatuksineen ollakseen 1300-luvun ihmisiä. Eco itse koki tilanteen hieman huvittavana, sillä hän oli käyttänyt juuri näiden hahmojen kohdalla suoria lainauksia 1300-luvun dokumenteista. Ja toisaalta, kohdat joiden kanssa Eco itse painiskeli ajatellen niiden olevan vähemmän keskiaikaisia, näitä lukijat päätyivät välillä ylistämään todella fantastisina keskiajan kuvauksina. Summa summarum on tietenkin se, että jokaisella lukijalla on aina oma käsityksensä asioista ja tämä käsitys on yleensä oman aikakauden näkemysten värittämä. Ihmisillä on eri totuuksia historiasta, joita oma kirjasi ei välttämättä pysty muuttamaan. 

Peter Englund onnistuu romaaneissaan luomaan mielestäni hyvin uskottavaa ajankuvaa. Hän tekee sitä niin hyvin, että hänen kirjansa Pultava (1988) oli aikoinaan Jyväskylän yliopistoon historiaa lukemaan pyrkineiden yhtenä pääsykoekirjana. Olin yksi heistä, en päässyt sisälle. Mutta ymmärsin kuitenkin, että Englundilla on hyvin rikas tapa kuvailla fyysistä miljöötä. Hän sanoittaa historiaa hienosti ja pystyy kerronnallaan siirtämään lukijan kärpäseksi kattoon, mikä on mielestäni ansio sinällään. Tässä hän kuvaa Venäjän ja Ruotsin taistelua suuressa Pohjan sodassa vuonna 1709:  

Leuto kesätuuli pyyhki ruotsalaisten kasvoja tuoden mukanaan heidän riveihinsä ruudilta löyhkäävää utua - räjähtäneen mustan ruudin haju muistutti mätien munien tuoksua. Näkökenttä kutistui koko ajan. Askel seurasi askelta, metri metriä. Tömistävät jalat kavensivat kahden rintamalinjan välillä olevaa kuumaa kenttää. Tätä kammottavaa näytelmää on ehkä vaikea kuvitella. Aurinko; Venäjän jalkaväen pitkä vihreä muuri odottamassa paikoillaan sotalippujen liehuvat väriläikät yläpuolellaan; pienistä kanuunoista vähentymättömällä voimalla työntyvä jyrisevä ja savuava tulikiilojen virta; suuret vierivät savupilvet, jotka kasvavat yhä suuremmiksi ja tiheämmiksi liekkien piikittämän Venäjän rintaman edustalla; pienet mustat pallot, jotka piirtävät nopeita uriaan läpi pölyisen ilman selvästi näkyen. Ja tasangon toisella puolella nopeasti marssiva ohut rintamalinja; lepattavat sotaliput, aseiden ja varusteiden kalina, kilisevä ääni, joka syntyi korkealla lentävien kuulien ja sirpaleiden iskeytyessä  pistimiin ja keihäänkärkiin, rumpujen kumea pärinä, pillipiiparien ja torvensoittajien lasinohuet soinnut; kovat huudot: vihaiset käskyt, korahdukset ja epäinhimilliset kuolinkiljahdukset, jotka saavat jyrisevän auringonhalkoman taivaan pirstoutumaan entisestään; miehiä jotka kaatuvat, nääntyvät, kompastelevat, raivoavat, hoippuvat, ontuvat, lyyhistyvät tai sinkoutuvat auringon lämmittämään maahan; suihkuava veri ja irtirepeytyneet jäsenet; maassa punaisten huntujen peittämiä vääntyneitä myttyjä, vaikeasti tunnistettavia tahmaisia ihmisruumiin palasia, kihiseviä suolia ja suuria allikoita mustuvaa verta; ja ohut sininen rintama, joka jatkaa eteneepäin, eteenpäin, paksussa tupruavassa savussa ja peittyy sen alle. (Pultava 1988, 167).

Utrio pohtiessaan dokumenttipohjaista kirjoittamista pitää historiallisen romaanin henkisen miljöön tutkimista ja kuvausta fyysistä tärkeämpänä. Hän myös korostaa tarkkaa yksityiskohtien kuvaamista suurena ansiona historiallisessa romaanissa eikä hän tässä väärässä ole. Historiallinen fakta lisää tehdyn työn arvoa. Mutta missä kohtaa romaania on pyrittävä totuuteen ja missä saa valehdella? Saako historiallisen romaanin kirjoittaja itse päättää, että nyt en keskity tarkkaan ajankuvaan vaan teenkin fiktiota, koska se sattuu sopimaan juonenkulkuun paremmin? Miksipä ei, onhan historiallinen romaani genrenäkin jonkinlainen yläkäsite vain. Utrio kuitenkin kehottaa olemaan tarkkana siinä missä asioissa valitsee valehdella ja missä kertoa totuutta. "Mikä on se piste, jossa koko rakennelmasi luhistuu valheeseen?" Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu pohtimaan tätä pistettä ennemmin tai myöhemmin.

Mutta joskus valhe kuuluu juoneen mukaan. Harvempi lukija tietää, että Rauno Tirrin romaani Kirjeitä Naantalin luostarista. Sisar Kristiinan elämä 1441-1500 (2010) on itse asiassa kirjailijan itsensä keksimää fiktiota. Tirri aloittaa romaaninsa saatesanoin, jossa hän kertoo löytäneensä historiallisen lähteen lapsuudessaan Naantalista ja uskottelee näin lukijalle kirjan perustuvan oikeisiin keskiajan kirjeisiin. Kirja on niin ovelasti rakennettu, että moni menee lankaan. Koko kirjan lumo perustuu pitkälti olettamukseen totuudesta. Minäkin lumouduin kunnes aloin hieman hämmentyneenä ottamaan selville asioita. Samanlaisen prologin ihmeellisestä lähteestä kertoo myös Eco Ruusun nimessä. Hän tosin jättää ilmaan omat epäilyksensä lähteen luotettavuudesta. Erittäin nokkela veto häneltä olla väittämättä mitään suuntaan tai toiseen. Totuus jätetään ilmaan lukijan päätettäväksi. 

Palaan vielä lopuksi Ecoon ja hänen henkisen miljöön kuvaukseensa Ruusun nimessä. Pelkästään alla olevaa tekstiä lukiessa ei voi tietää, että tässä kuvataan juuri 1300-luvun Italian henkisen ilmapiirin velttoutta. Teksti voisi kuulua vaikka meidän aikaamme, joka sekin, kuten jokainen sukupolvi vuorollaan, kritisoi omaa aikakauttaan. Juuri ihmisen tunteiden ajattomuuden kuvaus on mielestäni hieno saavutus kirjailijalta. Lukijan samaistuminen, tai sen vaikeus, romaanin henkilöhahmoihin joko sitoo heitä mukaan tarinaan tai voi erkaannuttaa siitä. 

Kerran miehet olivat suuria ja kauniita (nykyään he ovat lapsia ja kääpiöitä), mutta tämä asia on vain yksi niistä monista, jotka todistavat siitä onnettomuudesta, että maailma on tullut vanhaksi. Nuoret eivät tahdo enää oppia mitään, tiede on rappeutumassa, koko maailma kulkee päälaellaan, sokeat taluttavat toisia sokeita ja johdattavat heidät jyrkänteen reunalle, josta he putoavat rotkoon, linnut syöksyvät ilmaan ennen kuin ovat lähteneet lentoon, aasi soittaa lyyraa, härät tanssivat, Maria ei enää ole mieltynyt mietiskelyyn eikä Martta toimeliaisuuteen, Leea on hedelmätön, Raakelin silmä on lihalle altis, Cato käy porttoloissa, Lucretius muuttuu naiseksi. Kaikki on poissa tolaltaan. (Ruusun nimi 1983, 30)

Saatana soikoon

Eevalle oli annettu vain yksi ohje ja hän rikkoi senkin. Hän otti tiedon puusta hedelmän ja alkoi vihdoin ajatella omilla aivoillaan. Mutta samalla hän tuli raunioittaneeksi koko ihmiskunnan. Perisynti (peccatum originale) lankesi ihmiskunnan päälle ja paratiisin leppoisat päivät olivat ohitse kertaheitolla. Alkoi syntinen arki ja aherrus ja Jumalankin kanssa sukset menivät tuon tuosta ristiin. Mutta miksi Eeva teki jotain näin kamalaa?

Ennen lankeemustaan Eeva eli kuin villi-ihminen paratiisissa tietämättä mistään tuon taivaallista. Tietoa syötettiin hänelle kuten Jumala sen katsoi aiheelliseksi ja Eeva totteli. Mutta sitten tuli mairea käärme Eevan eteen. Viekotteleva ja lipevä, joka houkutteli uteliaan Eevan nappaamaan mehukkaan hedelmän puusta. Eeva oli kuullut synnin makean kutsun ja siitä lähtien koko ihmiskunta kuuli sen. Kadotimme kykymme olla tekemättä syntiä tuon haukun jälkeen. Ihminen sekoitti asiansa sen verran pahoin, että tarvittiin Jeesus pelastamaan meidät kadotukselta. Mutta mitä tapahtui käärmeelle?  

Käärme sai fyysisen ulkonäkönsä rangaistuksena synnistään. Se tuomittiin raajattomana maan tasalle matelemaan ja syömään tomua. Siitä tuli eläinmaailman alinta kastia ja muut eläimet väistivät sitä. Ihminen tuli kavahtamaan sitä kaikista eläimistä eniten ja aina käärmeen nähtyään alkoi toimia kuten Jumala oli määrännyt: murskasi sen pään ja tappoi sen.

Syntiinlankeemus on Raamatun ensimmäinen tragedia. Sitä voisi kutsua preludiksi kaikelle tulevalle, sillä siitä lähtien ihminen alkoi kylpeä synnissä. Paratiisista karkoitus on niin vaikuttava tapahtuma kristinuskon historiassa, että pelkälle matelijalle ei voitu antaa kunniaa siitä. Kunnia tästä kaikesta sotkusta annettiin saatanalle. Pahuus astui kristinuskon historiaan ja näyttäytyi ensimmäistä kertaa ihmiselle Edenissä käärmeen hahmossa. Käärme ei ollutkaan yksin syyllinen turmioon vaan se raukka joutui pahan valtaan. Kuten miltei kaikille tuli käymään keskiajalla. Mutta kuka on sitten saatana?

Saatanaan on vaikea olla törmäämättä, kun tutkii keskiajan ihmisen maailmankuvaa. Saatana oli Jumalan langennut enkeli, joka kompastui ylpeyden syntiin ja rangaistuksena tästä hänet seurueineen heitettiin taivaasta alas. Katkera Saatana ei hyväksynyt kohtaloaan helvetissä kadotettujen ihmisten kanssa vaan jatkoi kapinaansa Jumalaa vastaan. Saatana esiintyy keskiajan kuvastossa usein riivaajana, joka ottaa ihmisen ruumiin haltuunsa ja saa tämän tekemään syntiä. Tämä on saatanan tapa kapinoida: se pilkkaa Jumalaa ihmisen kautta. Riivattu ihminen tarvitsi manaajan apua, joka tuli kirkon kaapuun pukeutuneena, ja ajoi pahaa henkeä ulos usein tuntikausia. Tänä aikana demoni herjasi pappia, sai vuoron perään naurun- ja kiukunpuuskia ja suolsi tälle rivouksia. Sinnikkään rituaalin voimalla, johon kului pyhää vettä ja jossa käytettiin pyhiä esineitä sekä käytiin pitkiä sanallisia taistoja vanha vainooja lähti ihmisestä suun kautta tulevana ysköksenä. Pienen siivekkään olion lisäksi suusta voitiin nähdä lentelevän muun muassa ruusun terälehtiä, lasia ja rautaa. 

Saatana kykeni ottamaan ihmisen ruumiin haltuunsa, mutta saiko se ihmisen sielun, se oli ihmisen käsissä. Jumala oli antanut ihmiselle vapaan tahdon, kuten Eevalle, ja oli ihmisen valinta, antoiko hän sen lopulta saatanalle. Saatanan ikuinen tavoite oli saada ihminen kieltämään Jumala. Tähän se käytti hyväksi sitä piirrettä ihmisessä, jonka vuoksi se itse oli tullut potkaistuksi taivaasta: ylpeyttä. Saatanalle mieluisia rienauksen kohteita olivat Jumalaa lähellä olevat kuten kirkonmiehet, munkit ja tietenkin Jeesus itse. Uskollisten sielujen saaminen merkitsi aivan erityistä erävoittoa Jumalasta. Mutta rukoushuoneissa ihminen oli yleensä turvassa. Saatana kavahti pyhiä kuvia ja Herraa ylistavää laulua sekä rukousta: "ja päästä meidät pahasta" on ehkä tarkoittanut juuri saatanasta irtautumista. 

Saatana oli ovela otus, joka rakasti murhia, sotaa, hekumaa ja väittelyjä. Rutto, sairaudet ja itsemurhat olivat sen aikaansaannoksia. Se naamioitui miksi tahansa päästäkseen uhrinsa lähelle ja oli loputtoman älykäs ja viekas manipuloidessaan ihmisen mieltä. Saatana oli Jumalan vastavoima, mutta jos Jumala itsessään oli äärettömän hyvä ja omnipotentti, miten pahuutta voi olla olemassa? Tämä niin kutsuttu pahuuden ongelma vaivasi ja vaivaa edelleen ihmisiä. Keskiajalla asiaa käsiteltiin muun muassa Jumalan halulla seuloa hyvät sielut pahoista, toisin sanoen taivaaseen ja helvettiin menijät tuli tarkistaa kunnolla. Keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen esitti, että pahuus ilmestyi ihmisessä vain vähentyneenä hyvyytenä. Eikä ollut olemassa oliota, joka olisi syntynyt Jumalan vastavoimaksi vaan Jumala oli luonut myös saatanan. "Sinä olet kammottava varoitus" sanoo Jumala pettyneenä sädehtivälle vartijaenkelilleen, jonka hän sitten syöksee alas taivaasta.

Visuaalisessa aineistoissa saatana kuvataan eläimellisenä otuksena, jolla on sarvet ja häntä, ja joka lahtaa atrain kädessään ihmisiä helvetin tulessa. Juuri helvetin herrana se pelotti kansaa eniten, sillä helvetti oli paikka, joka oli oikeasti olemassa keskiajan ihmiselle ja jonne jokainen syntinen sieluparka oli menossa kuoleman jälkeen. 
Jos Jeesusta ei oteta lukuun, historian kuuluisimpia paineja perkeleen kanssa kävi Martti Luther. Luther näki ihmisen luontaisesti iloisena kunnes saatana tuli ja "paskansi hänen päälleen". Jos oma usko ei riittänyt ajamaan riivaajaa pois, Lutherin mukaan viimeisenä keinona oli mahdollisuus aina kääntää saatanalle selkä ja pieraista kovaa. Vastata löyhkään löyhkällä.

Saatanasta tuli keskeinen teema keskiajan hengellisyyden läpitunkevassa maailmassa, mutta kaikesta kammottavuudestaan huolimatta siihen suhtauduttiin välttämättömänä osana maailman kulkua. Kutsuttiin sitä sitten perkeleeksi, piruksi, Belsebubiksi tai Luciferiksi, avain paholaisen torjuntaan oli aina syvä usko Jumalaan. Kirkko käytti saatanaa mielellään propagannan välineenä saadakseen uppiniskaisen kansan taipumaan oppiensa noudattamiseen. Syntyi syntiinlankeemuksen iltasatu, joka tuomitsi ihmisen synnille alttiina, naisen heikompana sukupuolena sekä käärmeen pirullisena eläimenä. Tällä tarinalla on ollut pitkäkantoiset seuraukset ihmiskunnan historiassa. 

Hyvät, pahat ja tappavat

Keskiajan luostarin kasvimaa yrttitarhoineen oli elintärkeä paikka. Kaalimaa tuotti ruokapöytään omavaraista ja ravinnerikasta muonaa, jota hengellisen kilvoittelun riuduttamat asukit tarvitsivat selvitäkseen. Monet luostarit olivat suurtalouksia, joissa ruokittavia suita oli parhaimmillaan monta sataa. Tätä varten viljelysmaita hankittiin myös luostarin ulkopuolelta, jopa meren takaa. Esimerkiksi Viron Padisen sisterssiläisluostari omisti suuria maa-alueita 1300-luvulla Uudellamaalla. Luostarin ruokahuollon järjestäminen vaati panostusta ja johti luostareiden maanomistusten lisääntymiseen. Naantalin luostari olikin keskiajan lopulla toinen Suomen suurimmista maanomistajista. 

Vihannesten, kasvisten ja hedelmien lisäksi luostarin puutarhoista saatiin maustekasveja. Köyhyydenlupauksen antaneet veljet ja sisaret käyttivät maustekasvit kuitenkin lääkitsemiseen makunautintojen sijasta. Kasvimailla kasvatettiin myös lääkekasveja, joista sekoitettiin erilaisia rohdoksia. Kansanlääkintää oli vuosituhansia harrastettu ympäröivän luonnon rohdoilla ja ehdoilla perimätiedon nojalla. Luostarit kehittivät tätä eteenpäin. Keskiajalla niistä tuli terveydenhuollon edelläkävijöitä alueellaan. Ne tuottivat itse sen ajan lääkkeitä, pitivät yllä sairastupia ja levittivät samalla rohdosoppia asukkaille.

Naantalin birgittalaisluostarin säilynyt yrttikirja Nadhen dals closters book edustaa vanhinta Suomesta tunnettua teosta, jossa käsitellään sairauksen hoitoa. Yrttikirja tarjoaa kurkistuksen keskiajan vaivojen kirjoon ja niiden ennaltaehkäisyyn. Etikkaan murskattu nokkonen auttoi jalkojen paiseisiin. Päänsärkyyn auttoi viinissä kuumennettu pukinjuuri. Tämä auttoi myös tulevaan päänsärkyyn, sillä sitä suositeltiin juhliin lähtijöille. Murskatut sinapinsiemenet tepsivät hammassärkyyn, spitaaliin, pään huimaukseen ja mätiviin haavoihin. Joskus entisajan kasvien nimet paljastavat, mihin niitä on käytetty. Tällaisia ovat esimerkiksi hammasruoho ja ruttojuuri.

Keskiajan parantaminen perustui pitkälti spekulaatioon, jota ammennettiin antiikin ajan humoraaliopista. Tämä nelinesteoppi saneli lähes toistatuhatta vuotta parannustaidon näkemyksiä aina 1700-luvulle saakka. Vaihtoehtohoidoissa se vaikuttaa edelleen. Humoraaliopin ytimessä oli nesteiden tasapaino, tai niiden epätasapaino, joka johti sairauksiin. Parantamisessa oli aina kyse tämän epätasapainon korjaamisesta. Esimerkiksi veren runsautta hoidettiin suoneniskennällä tai kuppauksella. Liiallinen neste saatiin kehosta pois yrteillä, jotka aiheuttivat oksennusta tai ulostusta. Naantalin luostarikirjassa nesteiden liikuttajat ovatkin hyvin edustettuina. Thus-suitsuke oli hyvä verenvuotoon, kataja irroitti pahoja nesteitä, mirha kuivatti raskaana olevan naisen mahasta ylimääräiset nesteet, koiruoho auttoi pissaamaan ja niin edespäin. Hyviä yrttiseoksia valmistettiin yrityksen ja erehdyksen kautta, ja parhaimmat jäivät elämään sukupolvelta toiselle. 

Keskiajan yrttitarha oli kuitenkin kuin Eedenin puutarha, jossa lehtien katveessa hyvän lisäksi lymyili myös paha. Yhdellä väärällä (tai oikealla jos kyseessä oli tietoinen myrkytys) valinnalla oli mahdollista aiheuttaa kärsimystä ja tuskainen kuolema. Jotkin kasvit kantoivat nimessään varoituksen poimijalle, tällaisia olivat myrkkykatko, myrkkykeiso tai hullukaali. Myrkkykatkoa oli muuten maljassa, jonka Sokrates tyhjensi aikoinaan. 

Päänvaivaa aiheutti myös oikea annostus. Osa kasveista toimi annostusta muuttamalla sekä myrkkynä että vastamyrkkynä. Tällainen oli kuuluisa belladonna (myrkkykoiso), joka vei tarinan mukaan keisari Claudiukselta hengen tämän syödessä koisolla myrkytettyjä sieniä. Piti myös tietää, miten kasvin vaikuttavat aineet reagoivat kun niitä säilöttiin, sekoitettiin eri nesteisiin tai jauhettiin. Esimerkiksi se tiedettiin, että kuivattuna kasvi menetti osan tehostaan. Joillakin kasveilla oli kahtalaisia vaikutuksia, ne joko lievittivät kipua tai aiheuttivat sitä. Esimerkiksi hullukaali oli hyvin myrkyllinen, mutta oikeassa suhteessa annosteltuna sitä käytettiin keskiajalla reuman ja hammassäryn hoitoon.

Hummailunhaluiset liivinmaalaiset

Jouluaatto vuonna 1523 osui Räävelissä maanantaille. Mustapäiden veljeskunta oli tuonut Raatihuoneen torille kuusen, joka oli koristeltu erilaisin paperikoristein ja kynttilöin. Kronikoitsija Balthasar Russow kertoo joulunajan juhlasta seuraavasti:

Kun kauppakisällien juomingit sitten loppuivat paastonajan alussa, pystyttivät he suuren ja korkean ja monin ruusukkein koristellun kuusen torille, jonne he suuntasivat kulkueena myöhään illalla mukanaan joukko naisia ja neitoja. Aluksi he lauloivat ja söivät, ja sen jälkeen he sytyttivät tuleen puun, joka loimusi pimeässä valtavalla liekillä. Kisällit tarttuivat silloin toinen toistaan kädestä kiinni ja hyppivät ja tanssivat pareina puun ja tulen ympärillä samalla kun ilotulitusraketteja ammuttiin ilmaan komeuden lisäämiseksi. Vaikka papit moittivatkin heitä tästä ilonpidosta ja tuomitsivat sen tanssina kultaisen vasikan ympärillä, ei näihin moitteisiin kiinnitetty mitään huomiota, eikä mitään mittaa tai määrää ollut myöskään siinä, miten rouvien ja neitosten kanssa ajettiin yötä päivää ympäriinsä karusellikelkalla ja monasti niiden pappien kiusaksi ja harmiksi, jotka tuomitsivat tämän kaiken.

Mustapäiden kronikoiden mukaan ensimmäinen joulupuu tuotiin Räävelin Raatihuoneen torille vuonna 1441. Riikaan puu pystytettiin samaisen veljeskunnan toimesta vuonna 1510. Nykyisin kaupungit kiistelevät siitä, kumpi päivämäärä on oikea. Noina vuosina Liivinmaa oli saksalaisten kauppiaiden hallussa ja tavat omittiin sinne pitkälti Saksasta. Lähteet ovat vähäisiä ja hajanaisia asiasta. Sellaistakin kerrotaan, että jo vuonna 1419 freiburgilaiset leipuriveljeskunnan kisällit olisivat koristelleet kuusen sairaiden iloksi piparikakuilla ja pähkinöillä. Ja että vuonna 1570 bremeniläisen killan kauppiaat käyttivät muun muassa omenoita koristaakseen pientä joulukuustaan. Kiista ensimmäisen joulukuusen kotipaikasta jatkuu edelleen, mutta perinne on selvästi saksalainen. 

Uskonpuhdistuksen myötä kuusiperinne yleistyi Saksassa. Kerrotaan, että Martti Luther kävellessään metsässä keksi tuoda kauniina pitämänsä kuusen sisälle ja koristella sen. Niin tai näin, joulukuusesta tuli traditio ennen kaikkea protestanttisissa maissa seuraavina vuosisatoina.

Keskiajan ihmiselle juhlat merkitsivät taukoa raskaasta arjesta ja kalenterivuoden aikana nähtiin monen monta kansanjuhlaa. Joulu, jossa sekoittui uuden vuoden odotus, laskiainen, pääsiäinen, helluntai (toukokreivin juhla) sekä suurena keskikesän juhlana juhannus tanssittivat kansaa, ja tähän päälle tulivat vielä kirkkokalenterin mukaiset paastot (paastopäiviä oli toistasataa keskiajalla) ja sitä seuraavat mässäilyt sekä pyhät päivät ja markkinat. Pappi Russow edusti kirkon kantaa ja hänelle juhlat olivatkin yleensä ylilyöntejä, jotka aiheuttivat valtavaa melua ja ryyppäämistä. Apostolien päivään, Marian ilmestymispäivään ja pyhäinmiesten päivään liittyvä markkinahumu sai tällaista paheksuntaa Russowilta eikä syyttä: 

Markkinoille pitäjän kaikki talolliset ja talonpojat varustautuivat hyvällä oluella, ja oli suuri häpeä, jollei kaikkein köyhinkin talonpoika ollut pannut olutta markkinoille. Ennen kuin väki tuli markkinapaikalle, tuotiin monta tynnyriä olutta myytäväksi kirkon kupeelle, ja kun talonpojat sitten lauantaina saapuivat suurina joukkoina peninkulmien takaa vaimoineen, piikoineen ja renkeineen, kävivät he heti ryyppäämään ja syödä mässäilemään ja ryhtyivät ilonpitoon säkkipilliensä kanssa, joiden ääni kuului illalla reippaasti yli peninkulman päähän. Tätä kesti koko yön aina aamun valkenemiseen saakka, niin että kun saarnan piti alkaa, tulivat talonpojat puoliksi juopuneina kirkkoon ja lörpöttelivät ja hälisivät siellä niin, että pastori ei metelin takia kuullut tai nähnyt mitään, eikä väki ollut kirkosta lähtiessään yhtään sen viisaampaa tai tervejärkisempää kuin ennenkään vaan kävi saman tien taas syödä mässäilemään, tanssimaan, laulamaan ja hyppimään niin, että heidän huutonsa ja heidän vaimojensa ja piikojensa laulu ja monien säkkipillien soitto oli viedä muilta sekä kuulon että näön. Näin tekivät tavalliset talonpojat ja rengit, ja mukana oli aina myös vihanpitoa, riitoja, murhia, tappoja ja muuta raakaa paheellisuutta sekä syntiä ja häpeää... 

Blogin puolesta keskiajan alasaksaksi: Frohe Wiehnachten un allens Gode för 't neje Jahr! 

Anakronismin ansat

"Ja koska tiedän, että et tule lepäämään laakereillasi...". Tämä lause on mennyt kuukausia ohi silmieni romaanini sivulla 11.  Olisiko 1500-luvulla elänyt ihminen voinut käyttää tällaista sanontaa? Laakerista kun tulee ensin mieleen autoon tai pyörään kuuluva osa, selvästi johonkin laitteeseen liittyvä palanen. Mutta toisaalta mieleen tulee myös laakerinlehti, jota antiikissa käytettiin mausteena ja rohtona. Laakeriseppele liittyy vahvasti maineen saavuttamiseen ja antiikin Kreikan urheiluun. Voittajat saivat laakeriseppeleen päähänsä merkiksi suuresta saavutuksesta kilpailuissa. Voittonsa sokaisemana seppelepäinen voittaja päätyy lepäämään laakereillaan ja samalla laiminlyö valmistautumisensa seuraavaan kisaan. Jos joku lepää laakereillaan, hän on minulle jollain lailla joutilas, laiskakin. Perisuomalainen negatiivinen suhtautuminen joutenoloon (työnteolla autuus saavutetaan) noin yleensä vaikuttaa tässä, englanniksi rest on one's laurels viittaa enemmänkin tyytymiseen jo saavutettuun. 

Mutta vaikka antiikki tunsi laakerinlehtensä ja keskiaikakin käytti lehtiä ruttoa vastaan, käytettiinkö noina aikoina tätä fraasia tässä merkityksessä? Tähän asti en ole löytänyt merkkejä siitä. Tiettävästi humanisti von Goethe viljeli sanontaa ensimmäisenä sellaisena, miten me sen tajuamme, ja saksan kielestä se on sittemmin levinnyt muihin kieliin. Jos näin on, niin 1500-luvulla Liivinmaalla asuva ihminen ei ole voinut käyttää sanontaa, sillä Goethe syntyi vasta vuonna 1749. Jos tästä huolimatta tätä sanontaa viljelisin romaanissani, syyllistyisin tahalliseen anakronismiin. Anakronismi tarkoittaa jonkin asian sijoittamisesta väärään aikaan. Toki en tekisi mitään laitonta, mutta samaan hengenvetoon tuntuisi virheelliselta esitellä kirjaani historiallisena romaanina. Jalo tarkoitukseni kun on välttää niin pitkälle kuin mahdollisista tahallista historiallisen aikakauden ja kuvatun asian tai ilmiön välistä ristiriitaa. Olen silti kiusallisen tietoinen myös siitä, että liiallinen faktojen palvonta voi sekin viedä mehut koko kirjasta. 

Välillä tuntuu, että historiallisen romaanin genre asettaa lähes maagisia vaatimuksia historiallisesta tarkkuudesta. Ja jos tarkkuutta epäillään, epäillään samalla kirjailijan kykyä tuottaa kuvailevaa menneisyyttä. Suosittu ajanviete maailmalla tarkkasilmäisten keskuudessa onkin historiallisten epätarkkuuksien metsästäminen historiallisista elokuvista tai romaaneista. Mutta anakronismit sinällään eivät ole mikään ihmeellinen asia. Monet eivät edes huomaa niitä, mutta joitakin, kuten itseäni, ne kyllä häiritsevät. Kyse on tietenkin ammattitaudista, suoraan sanottuna helmasynnistä. Toisaalta ilman historiallista tarkkuutta ei voisi syntyä myöskään tarkkoja kuvauksia menneisyydestä. Mutta kuinka historiallisen tarkkaa kuvauksen pitää olla? Ja miksi kirjoittaa historiallista romaania ellei halua pyrkiä tarkkuuteen? Toisaalta, emmekö kirjoita aina enemmän tai vähemmän fiktiota emmekä todellista historiaa? Mikä edes on historiallinen fakta? Sellaista ei mielestäni ole edes olemassa vaan on erilaisia ikkunoita ja näkökulmia menneisyyteen. 

Oli aikomus kuinka kiiteltävä tahansa, teoksen historiallisuus on aina oletus ajankuvasta. Anakronismia on aina mukana menneisyyttä kuvaavissa teoksissa ja eniten niissä, joissa mennään menneisyyden ihmisen pääkopan sisälle. Kirjoittaja on kertoja, ei kokija, ja tässä roolissaan hän voi korkeintaan esittää oletuksia siitä, mitä ehkä tapahtui, miten jokin asia koettiin. Erityisesti kielenkäyttöön liittyy paljon ongelmia minusta. Kirjoitin blogitekstissäni Domberg vai Toompea? paikannimien oikeellisuudesta. Nekin ovat hankalia, mutta eivät niin hankalia kuin elävä kieli ja erityinen ongelmakohta on rahvaan käyttämä kieli. Millä tavalla puhuisi Räävelissä 1500-luvun kuormankantaja tai pyykkäri? 

Kielenkäytön anakronismi onkin suuritöinen juttu. Jotta ylilyöntejä ei tapahtuisi, kielen pitäisi olla tarpeeksi aikaneutraalia. "Katolisen kirkon koneisto" toimii nykypäivässä, mutta ei keskiajalla. "Millä planeetalla sinä oikein elät!" on sekin täysin väärä lausahdus keskiajan ihmisen suuhun. Huolimatta ylväistä tavoitteista, kirjoitan asioista, jotka tapahtuivat 500 vuotta sitten. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että kirjoitan fiktiota vaikka kuinka väittäisin toisin. Olen myös tieten tahtoen sijoittanut ihmisiä väärään aikakauteen. Romaanissani vilisee henkilöitä, jotka ovat oikeasti olleet olemassa sen nimisinä, mutta seikkailleet oikeassa historiassa esimerkiksi 20 vuotta aikaisemmin. Olen siis sijoittanut heidät väärään aikaan tietoisesti. Joten se siitä historiallisesta tarkkuudesta. 

Kielen autenttisuus on erityisen vaikeaa, kun on kysymys alemmista yhteiskuntaluokista. Jos kielen oikeaoppisuutta lähtee etsimään historiallisista lähteistä, siellä kaikuu vallanpitäjien äänet ja heidän käyttämä kielensä. Lisäksi virallisissa papereissa kieli on tarkoituksellisen jäykkää eikä edusta normaalia puhekieltä edes yläluokan kohdalla. Objektiivisuuden vaatimuksesta huolimatta henkilöhahmoja väritetään ja historiallisia tapahtumia vääristetään juonen kannattelemiseksi. Historiallinen romaani onkin kentällä laaja käsite ja historiallinen tarkkuus häilyvä rajapinta. Jokainen kirjailija tekee itse päätöksensä, mutta kannattaa varautua perustelemaan ne.