Tämä blogi avautui syyskuussa 2017 ja sen tarkoitus oli toimia eräänlaisena ikkunana kirjoitusprojektiini. Blogi sai nimen Rääveli historiallisen romaanini työnimen mukaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat uuden ajan alun Revaliin (eli historialliseen Tallinnaan), joka suomalaisten suussa vääntyi Rääveliksi.

Romaani on lähdössä kustannuskierrokselle vihdoin, joten on aika luoda katse menneisiin viiteen ja puoleen vuoteen. Tätä työtä on tehty rakkaudesta historiaan, keskiaikaan ja tarinankerrontaan. Blogimerkintöjä on syntynyt tämä julkaisu mukaanlukien 21, mikä on ihan kunnollinen määrä kun ottaa huomioon sen, että niiden takana oli joskus päiväkausien tutkimustyö. Silti olisi mielestäni pitänyt pystyä parempaan. 

Tauot blogin julkaisuissa merkitsevät usein taukoa myös romaanin kirjoittamisessa. Ja niitä on ollut paljon pisimpien ollessa lähes vuoden mittaisia. Tyhjän paperin kammo on tullut tutuksi ja olen kokenut muutamia täydellisen motivaation puutteen hetkiä. Kirjoittamista ei voi pakottaa, kun kyse on fiktiosta. Fiktion kirjoittaminen vaatii luovuutta ja monia hoksaamisen hetkiä. Tähän olisi tarvittu ihan vain silkkaa joutenoloa ja lukemista, mutta päivätyö ja arki teinien kanssa verottivat osansa jaksamisesta. 

Kirjoitin alussa parikymmentä sivua viikossa ihan kunnon tekstiä, mikä nyt tuntuu uskomattomalta suoritukselta. Käytin ensin kirjoittajien suosimaa erityistä ohjelmaa tekstinkäsittelyyn (Scrivener), jolla oli hauska tehdä kaikenlaista muuta kuin itse leipätekstiä kuten roolikortteja lukuisille kirjan hahmoille. Scrivener sopii joillekin, mutta ei minulle. Löysin itseni wordista aika pian.

Nyt on helppo nähdä, miten tämä työ olisi voitu tehdä tehokkaammin. Alussa keskityin liikaa epäolennaiseen, esimerkiksi kirjan ulkoasun suunnitteluun (mikä ei edes kuulu kirjoittajalle vaan kustantamolle) sekä kirjan nimen pohtimiseen (mikä sekin on paras jättää ihan loppuun, jotta tietää mistä kirja kertoo). Lisäksi merkittävä helmasyntini on ollut tekstin jatkuva editointi, mikä liittyy täydellisen tekstin tavoitteluun. On ollut pakko saada aikaan priimaa heti.

Tämä projekti on opettanut paljon itsestäni kirjoittajana. Pystyn kirjoittamaan yllättävän katkonaisesti enkä tarvitse mitään kirjoittajan kammiota, jossa olen omassa kuplassani tuntikausia. Heittäydyn myös helposti tapahtumien vietäväksi eläytymällä voimakkaasti ja kuljen käsi kädessä keskeisten hahmojeni kanssa. Kun kyllästyn johonkin, harkitsen hänen tapattamistaan sopivassa kohdassa. 

Kyllä, tässä romaanissa kuolee ihmisiä uskonpuhdistuksen melskeissä. Suuret historialliset tapahtumat tempaavat tavallisen ihmisen mukaansa. Romantiikan nälkäisten ei kannata sen sijaan odotella kummempia. Tämä romaani kertoo munkeista, uskosta ja sen menettämisestä, salaliitosta ja katolisen kirkon kriisistä. Ehkäpä tämä tarjoaa jotain muuta kuin viime vuosien romanttiset naisnäkökulmat Suomessa julkaistuissa saman genren kirjoissa.

Tässä työssä olen kokenut suurta kiitollisuutta historiantutkijan koulutuksestani. Lähteiden löytäminen on yksi asia, niiden tulkinta ja ristiriitaisuuksien ymmärtäminen sitten toinen. Historiallisen romaanin kirjoittajan pitää hallita faktat ja pyrkiä mahdollisimman todenmukaiseen kuvaan menneestä. Lähtiessäni tähän projektiin tiesin osaavani kirjoittaa faktaa, olinhan jo julkaissut yhden tietokirjan suuren kustantamon kautta. Sen sijaan fiktio oli minulle uusi maailmansa. Tätä vahvistaakseni pääsin Viita-akatemian kirjoittajakouluun, joka on ollut minulle merkittävä paikka ennen kaikkea itsetunnon vahvistamisen kannalta. 

Tämä blogi sulkeutuu viimeistään silloin, kun saavun tänne kertomaan kustannuskierroksen tuloksista. Historiasta kirjoittelu jatkuu toisessa blogissani eli täällä https://maisterinkronikka.blogspot.com/ 

Kiitokset lukijoille!

Totuus ei pala tulessakaan

Ettori Ferrarin Bruno 1889.

Rooman Campo de' Fiori on tunnettu turistinähtävyys, joka tarjoaa lumoavaa kukkaloistoa ja loputtomilta tuntuvia hedelmäkojuja. Aukion pimeämmästä menneisyydestä muistuttaa pronssinen patsas, jossa huppupäinen kaapuun verhoutunut mies pitelee käsissään paksua kirjaa. Mies on italialainen filosofi, tiedemies ja aikansa vapaa-ajattelija Giordano Bruno, joka poltettiin aukiolla elävältä tasan 422 vuotta sitten, eli 17. helmikuuta vuonna 1600. 

Bruno oli niitä ihmisiä, joiden tiedonjano ja omapäinen ajattelu ei miellyttänyt katolista kirkkoa. Kirkko oli keskiajan mahtavin instituutio, jonka pihdeissä oli maallinenkin valta joutunut rimpuilemaan. Vuosisatoja kirkon yksi tärkeimmistä tehtävistä oli ollut antiikin perinnön vaaliminen ja yhteensovittaminen Raamatun kanssa. Maailmankuvan kannalta tämä merkitsi Ptolemaioksen näkemystä maailmankaikkeudesta, jota pidettiin oikeana. Sen mukaan maa oli kaiken olevaisen keskus ja luomakunta oli muuttumaton. Tämä oli helposti yhteensovitettavissa Raamatun opetuksiin ihmisestä Jumalan luomistyön huippuna. 

Virallisesti kirkko kannatti tieteellistä tutkimusta ja esiintyi jopa sen suojelijana. Se perusti oppilaitoksia, rahoitti tutkimusta yliopistoissa ja rohkaisi älylliseen toimintaan. Niin kauan kuin tieteen tulokset eivät olleet ristiriidassa kirkon opetusten kanssa, kirkko pystyi ylpeilemään sen saavutuksilla ja esittämään itsensä sivistyksen linnakkeena. Mutta pohjimmiltaan sen suhde tieteeseen pysyi kuitenkin epäileväisenä ja vaikeana. Tiedonhaluinen järkeily, jota kirkko esitti puolustavansa, ei pysähtynyt kirkon asettamille rajoille vaan karkasi uteliaana omia polkujaan niiden yli. 

Flammarion kaiverrus, väritetty, tekijä tuntematon 1888.

"Minun käsitykseni mukaan on olemassa ääretön maailmankaikkeus, jonka on synnyttänyt ääretön jumalallinen voima. Minä ajattelen näet, että arvotonta olisi tälle luoda äärellistä ja rajoitettua maailmaa. Tämän äärettömän maailman, josta meidän maapallomme on vaan äärettömän pieni osa...". (Giordano Bruno)

Miksi Giordano Bruno oli uhka kirkolle? Bruno ei kiistänyt Jumalan läsnäoloa, kuten ei kukaan muukaan tiedemies ennen häntä tai pitkään hänen jälkeensä. Jumala ei Brunolle kuitenkaan ollut taivaassa asuva partasuinen ukko vaan jotain mitä ihminen ei voinut määritellä. Maapallo ei sekään ollut kaiken keskus vaan aurinko. Bruno kannatti tässä korpernikaanista teoriaa. Bruno riisti ihmiseltä taivaasta tiputetun kruunun ja typisti hänet vain yhdeksi osaseksi isossa kuvassa. Mutta lopulta, mikä vei hänet roviolle, oli kirkon tulkinnan kyseenalaistaminen kaikesta tästä.

Ennen pitkää Bruno joutui kirkon nyrkin, inkvisition, kanssa vastakkain ja pakeni muualle Eurooppaan. Myöhemmin hän teki kohtalokkaan virheen ja palasi Venetsiaan opetustehtäviin, mutta riitautui oppilaansa kanssa ja tämän paljastamana jäi lopulta inkvisition haaviin vuonna 1592. Bruno todettiin syylliseksi harhaoppisiin näkemyksiin ja hänelle langetettiin kuolemantuomio. Hänelle annettiin mahdollisuus perua puheitaan, mutta toisin kuin Galileo Galilei, hän ei pohdittuaan asiaa perääntynyt niissä. 

Kirkon ja tieteen yhteentörmäyksestä lisää RÄÄVELI: Kirkon murrosvaihe: Galileon oikeudenkäynti (marianneojanaho.blogspot.com)

Lähde Brunon puheeseen Palava totuus. Historian merkittävimmät puolustuspuheet (Into 2017).

Chapter 1

"Alku on liian hidas", kommentoi eräs paljon julkaissut kirjailija historiallisen romaanini ensimmäistä versiota. Hän sanoi tämän tarkoittaen, että koko ensimmäinen luku on liian vetelä ja hidastempoinen, vaikka sanoi sitä kyllä hienosti kirjoitetuksi. 

Tästä alkoi pitkä pohdinnan kauteni kirjoittamisessa. Romaanini oli loppusuoralla, mutta nyt olen palannut alkuun ja jumiutunut ensimmäiseen lukuun, jopa ensimmäiseen lauseeseen. Sen pitää olla killerialku, sellainen joka nappaa lukijan heti tiukasti mukaansa. Mutta miten imaista lukija mukaansa heti alussa? 

Lukijan koukuttaminen tapahtuu kirjan ensimmäisen sivujen aikana, myös kustannustoimittajan, joka päättää tuleeko käsikirjoituksestani ihan oikea kirja vai jääkö se niiden tuhansien hylsyjen kärryyn, joita kustantamot kiikuttavat silppureihin vuosittain. Paljon julkaissut kirjailija kuiskutti korvaani, että kustannustoimittaja lukee noin 30 sivua käsikirjoituksesta, jonka jälkeen hän tekee päätöksensä. Minulla oli 30 sivua aikaa vakuuttaa joku tuntematon ihminen, jonka mieltymyksistä en tiedä tuon taivaallista. 

Käyn vilkaisemassa kotikirjastoni muutamia opuksia ja selailen niiden alkulauseita. Suurin osa niistä todella alkaa koukuttavasti. Aloitetaan ikisuosikkini Umberto Econ Ruusun nimestä.

"Oli kaunis aamu marraskuun loppupuolella. Yön aikana oli satanut vähän lunta, mutta maata peittävä uusi vaippa ei ollut kolmea sormenmittaa paksumpi."

Älä aloita sääolojen kuvailulla romaaniasi, tämä on jostain iskostunut päähäni. Kieltämättä se on helpohko aloitus, mutta toisaalta sen kautta voidaan luoda tarpeellista tunnelmaa. Econ aloitus luo rauhallista mielikuvaa tuosta nimenomaisesta päivästä ja lukijalle tulee turvallinen olo. Jos kirjan aloittaisi lauseella "Myrsky velloi mustanaan vieden viimeisetkin toiveet turvallisesta lähdöstä" niin tämä luo heti jännitteisen tilanteen, jossa lukija valpastuu ja jää odottamaan seurausta. Eco tunnettuna kirjailija tietysti voi aloittaa kirjansa hyvinkin mieleenpainumattomasti, mutta esikoiskirjailijalta vaaditaan enemmän. 

"Palatsin viljassa on matoja." 

Asko Sahlbergin Herodes alkaa ytimekkäästi ja huomiolla, joka menee suoraan päähenkilön maailmaan. Historiallisella faktalla aloittaminen vetoaa useimpiin lukijoihin. Samaa hyvää ensimmäisen virkkeen aloitusta edustaa mielestäni Karen Blixen kirjassaan Minun Afrikkani. "Minulla oli maatila Afrikassa" naulitsee lukijan heti kättelyssä maantieteellisesti tiettyyn paikkaan ja antaa lupauksia kirjailijan kokemuksista eksoottisessa maanosassa. 

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Leo Tolstoin Anna Kareninan alkua pidetään yhtenä kirjallisuushistorian hienoimmista eikä syyttä. Yksi keino aloittaa romaani on tuoda esille jotain siitä, mihin se tulee keskittymään, tässä tapauksessa ihmissuhteisiin ja perheeseen. Osaisinpa kirjoittaa kuten Tolstoi, mutta minun on tyydyttävä vähempään eikä tavoiteltava kuuta taivaalta. 

Romaanini ensimmäinen versio alkoi kieltämättä ns. ecomaisesti. Hitaasti kiihdyttäen kohti ensimmäistä murhaa. Itse nimittäin tykkään lukea ansiokasta historiallista kuvausta, jossa ensin rakennetaan ajankuvaa, tutustutaan päähenkilöön (-henkilöihin) ja hänen mieleensä. Vierastan aloitusta, jossa ruumis mätkähtää katuun ikkunasta. Tuntuu, että jokin keskeinen käänne on paljastettu ja loppu sitten ryhmittyy tämän käänteen ympärille tavalla tai toisella. Ajattelen myös, että on älykkäämpää rakentaa antaumuksella jotain, mutta tiedostan kyllä että suuret massat eivät ehkä ole samaa mieltä kanssani korttitalojen rakentelusta. Ja nämä massat kiinnostavat kustantamoita.

Entä jos aloittaisit romaanisi keskeltä, neuvoi paljon julkaissut kirjailija. Näin teinkin aikoinaan graduni kanssa. Viimeiseksi kirjoitin ensimmäisen luvun, kun tiesin mitä oikeastaan olin tehnyt ja saanut aikaiseksi. Mutta fakta ja fiktio ovat kaksi eri maailmaansa. Fiktiossa käytettynä keskeltä aloittaminen on tietynlainen teaser. Se lupaa jotain, johon sitten jossain vaiheessa saadaan selvyyttä. 

Monen mielestäni keinotekoiselta ja typerältä vaikuttavan yrityksen jälkeen päätin rikkoa romaanin kronologiaa ja lähteä liikkeelle tapahtumasta, joka tapahtuu jossain keskikohdalla romaania. Päätin tehdä teaserin ja kieltämättä se tuntuu toimivan. Tämä on ruumis mätkähtää katuun -versioni ja jos se myy kässärini kustantamolle, olkoon niin. Vaikka edelleen pidän ensimmäistä versiotani nerokkaampana. Mutta ehkä sitten joskus voin kirjoittaa mieleiseni alun, kun olen joku muu kuin esikoiskirjailija. 

Tarkistuksia historialliseen romaaniin: Kalenterikaaos

Johannes von Gmunden kalenteri, kopio vuodelta 1496.

Historiallisen romaanin rakennuspalikat ovat faktat ja fiktio. Mikä niiden suhde on, sen jokainen kirjoittaja päättää itse. Olen ollut tarkkana niiden faktojen kanssa, jotka tutkimuksellisesti pystytään varmentamaan. Ja silti eilen huomasin, että olen sijoittanut kalenterikierron sopimaan gregoriaaniseen kalenteriin juliaanisen sijasta. 

Romaanissani kuljetaan suhteellisen tarkasti läpi vuotta 1524. Päivämäärillä on merkitystä, kun kirjoitan (...) pääsiäissunnuntaina 30. maaliskuuta Katariinan kirkon alttarit lepäsivät riisuttuina, kunnes ne auringonlaskun jälkeen sytytettiin kynttilämereen, joka karkotti pimeyden sekä mieliämme vaivaavat huolet. Olen virheellisesti tässä käyttänyt gregoriaanista kalenteria, seikka mikä monesta on aivan varmasti mitätön, varsinkin kun kerron että juliaanisen kalenterin mukaan pääsiäissunnuntai oli tuona vuonna vain kolme päivää aikaisemmin, 27. maaliskuuta. 

Jos kuitenkin pyrin historialliseen tarkkuuteen, suhteellisen helposti tarkistettavat lapsukset saisivat jäädä pois kokonaan. Tulkoon virheeni vaikkapa niissä alasaksan huudahduksissa, sillä kieli, erityisesti rahvaan kieli ja arkipäivän sanonnat, ovat vaikeita tarkentaa lähteiden puuttuessa. 

Kalenterikaaokseni lakipiste on vuodenvaihde 1523-24. Romaanissani tapahtuu merkittäviä asioita tämän päivämäärän ympärillä. Olen hartaasti kirjoittanut uudesta vuodesta tammikuun 1. päivänä, tapahtuupa keskeinen juonenkäännekin tuolloin. Säkkipillien ääni kantoi sisälle ja kaikui käytävillä kuin inisevä tuuli ikkunanraossa. Oli mahdotonta keskittyä tutkimustyöhön vuoden viimeisenä päivänä, kun Kristuksen syntymäjuhlasta oli kulunut vain muutamia päiviä. 

Hyvältä kuulostaa paitsi, että uusi vuosi ei välttämättä ollut tuolloin oikeasti. Meille tuttu juhla nimittäin siirrettiin Toursin kirkolliskokouksen päätöksellä jo vuonna 567 pois tammikuun alusta, kun haluttiin tehdä selkeää pesäeroa antiikin pakanalliseen Roomaan, joka määritteli aikoinaan vuoden alun tammikuun alkuun. Uudesta vuodesta tehtiin kristillisempi ja se siirrettiin maaliskuun 25. päivään. Luonnon herääminen uuteen kukkaansa symboloi uuden vuoden alkua. Pitkin keskiaikaa uuden vuoden paikka vaihteli kuitenkin kristillisen Euroopan sisällä joulupäivästä tammikuun ja maaliskuun 1. päivään sekä maaliskuun 25. päivään. 

William Hogarth kuvaa kalenteriuudistusta, joka aiheutti päänvaivaa vuoden 1754 vaaleissa Englannissa. Oranssin lipun teksti "Give us our eleven days" viittaa päivien menetykseen siirryttäessä juliaanisesta gregoriaaniseen järjestelmään.

Mutta juliaanisessa kalenterissa oli ongelmia, erityisesti karkausvuosien laskemisen suhteen. Vuonna 1582 paavi Gregorius antoi bullan tähän sekasotkuun. Lokakuussa hypättiin 4. päivästä suoraan 15. päivään, unohtaen jonnekin 10 päivää välistä. Gregoriaaninen kalenteri näki päivänvalon. Tähän systeemiin siirtyivät kuitenkin vain lähinnä katoliset maat ja esimerkiksi protestanttinen Englanti vasta satoja vuosia myöhemmin kuten Ruotsi-Suomikin. 1700-luvulla muutos vaati jo 11 päivän pudottamisen välistä. Tämä kalenteri kuitenkin palautti uuden vuoden omalle paikalleen tammikuun alkuun, mihin se lopulta jäi.  

Très Riches Heures -kalenteri. Berryn herttua vaihtaa uuden vuoden lahjoja. 1410-luku

Saksalainen maailma ruhtinaskuntineen siirtyi uuteen järjestelmään 1582 jälkeen asteittain ja suurin paikallisin vaihteluin, ensin katoliset alueet ja sitä seurasivat protestanttiset alueet vasta vuonna 1700. Tämä ei silti välttämättä tarkoita, etteikö uusi vuosi olisi ollut tätä ennen jo tammikuun 1. päivä oli kalenteri sitten mikä tahansa. Euroopassa kun vietettiin juliaanisen kalenterin aikoina uutta vuotta vaihtelevilla paikoilla.

Silmiini osuu pitkän etsinnän jälkeen tieto, että saksalainen keisarikunta, jonka osa Liivinmaa oli, omaksui vuonna 1544 uuden vuoden aluksi tammikuun 1. päivän. Liivinmaa oli täysin saksalaistunut hansan levitessä itään ja sillä oli tiiviit kauppasuhteet Saksaan. Alueella puhuttiin ala- ja keskisaksaa ja se oli katolista aluetta, kunnes evankeliumin valo alkoi loistaa siellä 1520-luvun lopussa. Siihen asti se oli osa keskiaikaista saksalaista yhtenäiskulttuuria. Täytyy olettaa tässä, että se omaksui emämaasta kalenterikierron. Hieman mieltäni jää kuitenkin vaivaamaan, miksi Liivinmaan kronikan (1584) kirjoittaja Balthasar Russow ei mainitse uuden vuoden juhlasta mitään, vaikka muuten käy läpi kansanjuhlia. Mutta uutta vuotta ei juhlittu keskiajalla kuten nykyään ja syy lienee tässä. Joulu aloitti kirkollisen juhla-ajan, joka kesti loppiaiseen. Mitään erityisiä juhlia ei liittynyt uuteen vuoteen. 

Milloin Liivinmaalla alkoi uusi vuosi vuonna 1524? Tuskastuneena palaan tähän kysymykseen nukuttani yön. Vihdoin onnistun kaivamaan tiedon, että Liivinmaalla joululimpun loppu syötettiin kotieläimille uutena vuotena. Ja että tammikuun 1. päivä oli Liivinmaalla kansankalenterissa vuoden ensimmäinen päivä. En saa lähteistä irti tietoa, liittyykö tämä nyt vuoden 1544 jälkeiseen aikaan pelkästään, ja että erosiko kansankalenteri huomattavasti Liivinmaan porvareiden kalenterista. Yhteydenotto virolaiseen tutkijaan varmistaa, että uutta vuotta ei Revalissa juhlittu mitenkään erityisesti ja että esimerkiksi kiltojen kirjoissa uusi vuosi aloitettiin joulusta. Revalissa uusi vuosi vuonna 1524 oli näin miltei samalla paikalla kuin meillä nykyisin, mutta ilman siihen kuuluvia juhlallisuuksia. 

Arkistojen äärellä: Diplomatarium OP Dacie

Diplomatarium OP Dacie (http://www.jggj.dk/DOPD.htm) löytyy alati täydentyvänä nettijulkaisuna ja on nyt edennyt vuodesta 1219 vuoteen 1599. Siihen on koottuna dominikaaneja koskevaa alkuperäislähteistöä (osin kopioina) Skandinaviasta (lat. Dacia), mutta sen kautta pääsee kurkistamaan keskiajan yhteiskuntaan laajemminkin. Erityiskiitoksen ansaitsee kommentaari, joka avaa joskus vain lauseenkin mittaisia tietoja. 

Dacia oli yksi provinssi katolisen kirkon kartalla 1220-luvulta lähtien. Maantieteellisenä terminä se käsitti Pohjolan kolmen kuningaskunnan alueet: Tanskan (Sleswig ja Viro), Ruotsin (Suomi) ja Norjan (Färsaaret, Islanti ja Grönlanti). Paavin hyväksyttyä dominikaanien sääntökunnan vuodenvaihteessa 1216-17 alkoi järjestön ekspansio, joka ulottui Itämerelle muutaman vuoden kuluessa. Konventteja perustettiin tiuhaan tahtiin Dacian solmukohtiin muutaman vuoden välein (kartta) ja vuosisadan lopulla niitä oli jo 26. Reformaation koittaessa 300 vuotta myöhemmin konventit suljettiin ja veljet karkotettiin vääräuskoisina osan valitessa luterilaisen papin kauhtanan.

Näiden muutaman vuosisadan aikana dominikaanit jättivät jälkensä Pohjolaan. Saapuessaan 1220-luvulla Daciaan lähetyskausi ei ollut vielä päättynyt vaan kristinusko levisi edelleen syrjäisille alueille pohjoisessa. Dominikaaneille tämä tiesi patikoimista yhä kauemmas vaikeakulkuisille erämaille. He erottautuivat muista paikallaan pysyvistä sääntökunnista siinä, että vaelsivat alinomaa kansan keskuudessa ja sen perässä. Tämä jo itsessään mahdollisti järjestön tehokkaan ja laajemman levittäytymisen. Ollen yksi ratas katolisen kirkon koneistossa dominikaanit juurruttivat katolisen kirkon perinteitä, sivistystä ja hengellistä kulttuuria kaukaiseen Pohjolaan, joka sijaitsi monen mielestä Euroopan laidalla. 

Mitä lähdeaineisto (lyhyesti DOPD) kertoo Tallinnan konventista, jota keskiajalla kutsuttiin sen saksalaisella nimellä Reval? 

MCCXLVIII (…) conventus venit Ravaliam eli vuonna 1248 Revaliin perustetaan konventti. Minua kiinnostaa aineistossa erityisesti tämä konventti, koska kirjoitan siitä historiallista romaania. Konventin perustaminen ajoittuu aikaan, jolloin Viro oli tanskalaisomistuksessa. Tämä aika päättyi vuonna 1346, kun Tanskan kuningas myi herttuakuntansa Virossa saksalaiselle ritarikunnalle liki 20 000 hopeamarkalla. Viimeinen merkintä konventista on tammikuulta 1525 alasaksaksi, kun raati päättää hajottaa konventin ja karkottaa veljet reformaation hengessä kaupungista. Väliin mahtuu näin 277 vuotta sääntökunnan historiaa keskiajan ja uuden ajan alun Revalissa. 

Revaliin liittyviä merkintöjä näyttäisi olevan 1200-luvulta (5), 1300-luvulta (24), 1400-luvulta (68) ja 1500-luvulta (47). Lähteissä on lukumääräisesti eniten talousasioihin liittyviä tietoja kuten lahjoituksia, perintöjä, vuokrasopimuksia ja lainoja. Kirkollisia käskykirjeitä ja nimityksiä löytyy jonkin verran, sekä asiakirjojen todistamisia. Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat henkilönimet, tittelit, valtasuhteet eri ryhmittymien välillä ja rahan arvo. 

Revalin konventti mainitaan yleensä saavana osapuolena, kun rahasta on kysymys. Konventille sataa rahaa testamenteista ja lahjoituksista, joiden takana ovat esimerkiksi pyynnöt esirukouksista tai hautapaikasta konventin Katariinan kirkossa. On selvää, että konventti oli riippuvainen taloudellisesti ulkomaailman rahasta. Taloudellinen kytkös on merkille pantava asia, sillä se luo varsin usein myös muita keskinäisiä riippuvuuksia.

Ruusun nimi

Baskervillen William tutkii käsikirjoitusta uuden keksinnön, silmälasien, avulla.

Menneinä joulunpyhinä YLE muisti historiasta kiinnostuneita ja tarjoili nälkään Umberto Econ Ruusun nimen uusimman tv-version (2019). Sarjan toteutuksesta voidaan olla montaa mieltä enkä ota kantaa siihen, kuinka lähelle tv-sarja pääsee itse kirjaa saati kuvaako Eco itse kirjassaan historiallisia tapahtumia prikulleen oikein. Ruusun nimi innoitti minua aikoinaan kiinnostumaan keskiajasta, luostareista ja historian hyödyntämisestä fiktiivisessä tarinassa. Vaikka dekkarijuoni ei ole kovin kummoinen, sen kautta avautuu hengähdyttävä kurkistus myöhäiskeskiajan maailmaan. Tämän monikerroksisen maailmankuvan avaaminen lukijalle on kirjan todellinen anti, oli se sitten Econ alkuperäinen tarkoitus tai ei, ja juoni on ikäänkuin tekosyy, jonka avulla kirjailija johdattaa lukijan sinne minne haluaa. Muutamia teemoja nousi mieleen sarjan katselun lomassa ja kirjoitan niistä nyt lyhyesti ja pintapuolisesti.

Myöhäiskeskiaika (n.1300-1500) oli Euroopassa rikasta kirkollisen kulttuurin aikaa. Erakoituneissa luostareissa ympäri Eurooppaa vaalittiin antiikin perintöä ja oikeaa tietoa. Tällainen on myös sarjan kuvitteellinen benediktiiniläisluostari Pohjois-Italian jylhissä maisemissa. Luostarissa on lauma veljiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Jumalalle ja tiedon säilyttämiselle kopiointiperinteen avulla. Kirjoilla on kaksijakoinen merkitys romaanissa. Oikeat kirjat välittävät totuutta, väärät harhaoppia. Eco kuljettaa päähenkilön, fransiskaanimunkki William Baskervillen, ylös luostariin keisarin käskystä. Luostarissa on määrä pitää teologinen väittely kahden veljeskunnan, fransiskaanien ja dominikaanien välillä. Suurempana historiallisena taustana on keisarin ja paavin valtakamppailu Euroopassa.

Fransiskaanien ja dominikaanien väittely.

Ruusun nimen kantava teema on kirkon etääntyminen Kristuksesta. Tätä kritisoivat fransiskaanit, mutta myös uskonnolliset lahkot, joiden metsästykseen pelätty inkvisitio on valjastettu. Sääntökuntien erimielisyys luo skismaa kirkon sisällä. Fransiskaanit vaativat paluuta juurille asketismillaan. He vaativat kirkolta nöyryyttä ja omaisuudesta luopumista. Heidän vaatteensa ovat rikkikuluneet ja he kävelevät sandaalit jalassa lumessa halaten spitaalisia.

Vastakohtana absoluuttiselle köyhyydelle ovat dominikaanit ja paavin edustajat kiiltävine viittoineen ja koruineen. Heidät kuvataan lähes harhaoppisen etääntyneinä oikeasta apostolisesta elämäntavasta. William Baskervillen hahmossa Eco tuo esille katuvan kirkonmiehen ihanteen. Baskerville on entinen inkvisiittori, joka on tehnyt kääntymyksen ja jättänyt kiduttajan tehtävänsä.  Hahmon esikuvana on keskiajan älykkö Wilhelm Occamilainen (1285-1347), joka myöskin oli fransiskaani. Hänet tunnetaan occamin partaveitsi -argumentaatiosta, jonka mukaan selittäviä tekijöitä on oltava mahdollisimman vähän eikä asioita pidä monimutkistaa. Murhamysteeriä ratkoessaan Baskerville käyttää kuvitteellista partaveistä hyväkseen päättelyssään tapahtumien kulusta.

Dominikaanit tuovat luostariin mukanaan näkemyksensä inkvisitiosta ja sen tärkeydestä harhaoppisten metsästyksessä. Paavi Gregorius IX perusti inkvisition sata vuotta aiemmin ja antoi sen juuri fransiskaanien ja dominikaanien haltuun. Dominikaanit kuitenkin osoittivat erityistä ahkeruutta historian lehdillä tämän maallisista ja kirkollisistakin organisaatioista riippumattoman pahamaineisen koneiston harjoittajina. Sarjassa kidutus toimii kuten on tarkoitus eli sillä puristetaan totuus esille. Vasta tämän jälkeen voi alkaa oikea katuminen.

Romaanin vuonna 1327 paavina toimi Avignonista käsin Johannes XXII (1316-1334), joka on jäänyt historiaan tiukkana organisaattorina. Hänen aikanaan katolinen kirkko taisteli maallisia ruhtinaita kuin myös harhaoppisina pitämiään lahkoja vastaan, jotka väittivät edustavansa oikeaa kristillistä elämää. Nämä lahkot loivat jyrkän kontrastin paavin edustamalle instituutiolle, joka kääri itsensä kultaan. Inkvisition pöytäkirjoja on säilynyt hyvin harhaoppisten kuulusteluista. Erityisesti kataarien vainot ovat yleisesti tunnettuja, sillä historioitsija Emmanuel Le Roy Ladurie laati heistä mikrohistoriallisen tutkimuksen, joka julkaistiin nimellä Montaillou, ranskalainen kylä (1975). Muita vainottuja lahkoja olivat humiliaatit ja valdolaiset, mutta myös dolcinolaiset, joiden lahkomestari Fra Dolcino poltettiin roviolla vuonna 1307. Heidän kohtalonsa kulkee romaanissa taustalla.

Omistamisen ongelma näkyy sarjassa kirkon sisäisenä kiistana, jonka taustalla voi aistia kaikuja 1200-luvulla kiihtyneestä paavillisesta rahankeruusta. Voiko kirkko omistaa, jos Kristus itse ei omistanut mitään? Asian käsittely löi aikoinaan fransiskaanien leirin kahtia. Spirituaalifransiskaanit (ital. fraticelli) korostivat radikaalia näkemystä. Veljet eivät voineet omistaa mitään, eivät edes omaa konventtiaan saati kunnollista vaateparia. Konventuaalifransiskaanit lähestyivät maltillisemmin omistamisen ongelmaa ja he saavuttivat lopulta enemmistön veljeskunnan keskuudessa. Tämä radikalisoi entisestään spirituaaleja ja tähän tilanteeseen Eco johdattelee lukijan. Luostarin väittelyssä spirituaalit kritisoivat erityisesti paavillista hovia Avignonissa.

Kirkon sisäinen hajaannus toimi paavia vastaan hetkenä, jolloin sen yhtenäisyyttä tarvittiin ulkoapäin tulevia haasteita vastaan. Niinpä paavi Johannes XXII laittoi pisteen asialle vuonna 1323 ja julkaisi bullan, joka tuomitsi spirituaalifransiskaanit. Bullan mukaan oli harhaoppista opettaa, että Kristus ei omistanut mitään. Bulla teki spirituaaleista lainsuojattomia ja inkvisition kiinnostuksen kohteita. Monet johtohahmoista paloivatkin seuraavina vuosina roviolla.

Omaisuuden haaliminen on ollut kysymys, mihin katolinen kirkko on joutunut ottamaan kantaa tähän päivään saakka. Kuinka pitkälle kirkon on seurattava Jeesuksen askeettista esimerkkiä? Paavi pitää itseään Kristuksen sijaisena maan päällä, joten dilemma on oikeastaan ajaton. Sarjassa paavi Johannes katsoo Kristuksen patsasta kimaltelevassa palatsissaan, jossa tämä roikkuu ristiltä kukkaro lanteillaan. Paavi tulkitsee kukkaron merkitsevän sitä, että joillekin, ts. kirkolle, Jumala on suonut omistusoikeuden tehokkuuden nimissä. Tämä tulkinta on tietysti jyrkästi vastakohtainen sille, mitä tiedämme Jeesuksesta ja rahasta. Jeesus toki puhuu rahasta paljon, mutta käyttää sitä välineenä tuodakseen esille turmeltuneisuutta. Mutta oliko Jeesuksella todellakin kukkaro? Eco onnistuu tässä mielestäni hyvin hämmentämään lukijaa.

Toinen mieleenjäävä näkökulma keskiajan mentaliteettiin on nauru ja sen hallitseminen. Benediktiiniläisluostarin syvyyksissä nauruun suhtaudutaan negatiivisesti, sillä eihän Jeesuskaan nauranut koskaan. Kenellä on siis lupa nauraa? Ei ainakaan kirkonmiehellä, sillä "Jeesus meidän Herramme ei koskaan kertonut komedioita eikä satuja, vaan pelkästään selkeitä vertauskuvia (...)".

Naurava narri, alankomaalainen koulukunta, n. 1500.

Näin vanha veli Jorge perustelee asiaa. Baskerville käy naurusta pitkän keskustelun ja hänen kantansa on sallivampi. Baskerville pitää naurua rationaalisuuden merkkinä, kun taas Jorge pitää sitä hulluuden merkkinä. Nauruun ei suhtauduttu keskiajalla kovin yksioikoisesti ja riippui naurajasta, miten sallittua se oli. Kirkon kanta oli, että nauru oli vulgaaria naaman vääntelyä, joka sai ihmisen näyttämään apinalta. Nauru liitettiin groteskeihin kansanjuhliin ja karnevaaleihin, jolloin yhteisössä oli kaikki nurinpäin ja meteli valtavaa. Groteski keskiajan taiteessa ymmärretään juuri pilakuvana. Nauru oli vähäjärkisten, hovinarrien ja lasten kikatusta, mitä oppinut ihminen ei voinut harrastaa ilman, että teki itsestään - no narrin.

Väitellessään naurusta Eco luo Baskervillen hahmosta itsenäisen ajattelijan, joka ennakoi olemuksellaan muuttuvaa ihmisihannetta. Juuri muutoksen käsittelijänä Eco onnistuu mielestäni hyvin. Maailmankuvaa tuli 1300-luvun Italiassa ravistelemaan renessanssi, joka mullisti monia asioita ajattelussa. Keskiajalle liitetty vakavuus alkoi vaihtua elämäniloon ja tätä heijastelevat myöhemmin esimerkiksi kepeät Rabelais'n ja Shakespearen komediat. Kirkon kulttuuriin nauru ei kuitenkaan päässyt sisään. Jumalaa oli palvottava asiallisesti ja ilottomasti.

Naurulla on lopulta hyvin keskeinen funktio Ruusun nimessä. Koko juoni kietoutuu Aristoteleen kadonneen komedian ympärille, jota piilotellaan harhaoppisena kirjaston kätköissä. Aristoteles itse ei valikoidu tähän sattumalta tietenkään vaan Eco käyttää häntä juuri oikein hyväksi tuodakseen esille ristiriitaista ajankuvaa. Aristoteles oli suuri auktoriteetti keskiajalla, mutta toisaalta ei vailla epäilyjä. 1200-luvulla hänen luonnonfilosofiansa opetus kiellettiin Pariisissa harhaoppisena ja esimerkiksi fransiskaanit suhtautuivat häneen nuivemmin kuin platoniseen tietoon. Aristoteles edustaa romaanissa koko keskiaikaa leimaavaa kaksijakoisuutta ja monimuotoisuutta, joka usein historiankirjoissa jää vähemmälle huomiolle.

Unessa

Fra Angelicon maalaus 1437.
Yksityiskohta Pyhän Nikolauksen tarinasta.

Koska Jumala ei koskaan painanut päätään tyynyyn ja nukahtanut, ihminen pystyi huoletta sen tekemään. Tätä mieltä oli Martti Luther, jonka Jumala vartioi nukkuvia kuin paimen lampaitaan.

Nukkuvia kuvataan vähän keskiajan taiteessa, koska he ovat poissaolevia. Passiivisia, usein laiskoja ja ennen kaikea "muualla". Nukkuva ihminen leijui myös vaaravyöhykkeellä: pimeydessä hän altisti itsensä paholaisen houkutuksille. Ja sitten olivat ne painajaiset, jotka häiritsivät kehon toimintaa ja pahimmillaan ajoivat ihmisen hulluuden tilaan.

Uni oli aikaa, jolloin ihmiskeho oli levossa ja voimaantui päivän aherrusten jälkeen. Aherrus tuona aikana tarkoitti hyvinkin raskasta fyysistä työtä verrattuna nykypäivään. Uneen vajottiin yöllä, jota pidettiin kaikista parhaimpana ajankohtana nukkumiselle. Kyse oli skolastisen perinteen mukaan ihmiskehon lämmöstä ja valon määrästä. Häiriintynyt uni tai liian pitkäkestoinen makaaminen johtivat ruumiin kylmettymiseen, joka taas lisäsi kehon sisäistä kosteutta. Valolla oli samankaltainen vaikutus: se hoputti lämpöä tarpeettomaan liikkeeseen. Näin ollen valoisan ajan nokkaunet olivat nekin tarpeettomia ja ennen kaikkea haitallisia.

Kyse oli myös ruoansulatuksesta. Ajateltiin, että ihmisen uni kestää juuri sen verran kuin keho tarvitsee aikaa ravinnon työstämiseen. Ruoan kulkeminen suolessa aiheutti kosteutta, ja kun ihminen heräsi, kosteus oli kulutettu pois. Uni ja ruoansulatus kulkivat käsi kädessä vahvasti läpi keskiajan. Ruoka suli parhaiten unessa eikä valveilla. Koskaan, ei siis koskaan, saanut mennä nukkumaan vatsa tyhjänä. Jos et ollut nauttinut muruakaan nukkumista edeltävien parin tunnin aikana, kehosi sisäinen lämpö alkoi tahkoa olemattomiin ihmiselle tarpeellista luonnollista kosteutta ja vieläpä mielettömällä tahdilla.

Nukkumisasennolla oli merkitystä, sillä aineenvaihdunta ei toiminut optimaalisesti pelkän unen avulla. Parasta oli jos nukahtaminen tapahtui oikealla kyljellä. Yön aikana asento oli paras vaihtaa vasemmalle kyljelle ja herätä sitten oikealla kyljellä. Ymmärrettävistä syistä Avicennan malli, jossa viimeinen pyörähdys jätettiin pois, oli suositumpi näkemys keskiajan lopussa.

Laiskurien maa, Pieter Bruegel vanhempi, 1567.

Suositeltu määrä unta riippui vuodenajoista, valon määrästä ja syödyn ruoan määrästä ennen nukahtamista. Jos nukkui liian vähän tai liikaa, keho meni huonoon tilaan. Tuomas Akvinolainen suositteli nukkumista kahdessa eri jaksossa, joiden välillä oli valveilla oloa keskellä yötä, jolloin kirjoiteltiin, luettiin, tavattiin ystäviä tai hoideltiin aviollisia velvollisuuksia. Luostarien tapa jaksottaa päivän kulku hetkipalveluksiin ja niiden ympärillä tapahtuvaan toimintaan, piti normaalina tällaista aikaista nukkumaanmenoa ja heräämistä yön tunteina.

Malli, joka jaksottaa unen kahteen eri osaan, oli vallalla vuosisatoja ennen tehtaan pilliä 1800-luvulla, joka alkoi herätellä ihmisiä teolliseen aikakauteen ja sen vaatimuksiin. Kimeän pillin jälkeläinen on herätyskello, joka nykyisin estää ihmisen luontaisen heräämisen silloin, kun keho on tehnyt tehtävänsä sulatushommien suhteen.

Tästä kaikesta seurasi, että sänky oli keskiajan tärkeimpiä huonekaluja, ellei jopa tärkein. Jotta juuri nautittu ateria ei valuisi oksennuksena yöllä suusta, pääpuolen oli oltava jalkapuolta korkeammalla.

Äidin velvollisuus, Pieter de Hooch 1658-60.

Koska selällään nukkumista ei suositeltu kuona-aineiden kertymisen vuoksi ja kyljellään nukkuminen vaikutti ideaalilta tavalta lentää höyhensaarille, ja pysyä siellä, sängyn pehmeys oli tärkeää. Köyhimmät nukkuivat läävissään olkipatjoilla ja altistuivat väistämättä juuri sille kosteudelle, joka oli keholle vaarallista. Onnellisimpien tähtien alla syntyneet pääsivät nauttimaan sängyistä, jotka olivat parhaimmillaan taideteoksia. Verhoillut punkat estivät tehokkaasti valonsäteiden pääsyn nukkujan suojaisaan pesään rajoittaen näin lämmön tarpeetonta liikkumista ihmiskehossa.


Nukkuminen oli aikaa, jolloin ihminen oli vapaa yhteiskunnan kontrollista. Se, mitä tapahtui ihmisen aivoissa unen aikana, jäi vain hänen tietoonsa. Tämä aiheutti keskiajan ihmismielen kahlintaan tähtäävässä maailmassa epäluuloa. Vaikka unimaailma oli kiehtova, se oli samaan aikaan epäilyttävä.

Kirkon suhtautuminen oli kaksijakoista. Toisaalta unen aikana oli mahdollista ottaa vastaan enteitä tai ilmestyksiä, jotka oikeille ihmisille sattuessaan merkitsivät ihmiskunnalle jotain tärkeää ilmoitusta yläkerrasta. Paavi Gregorius Suuren näkemyksen mukaan Jumalan ääni voitiin kuulla unissa, kun ympäröivä maailma oli rauhoittunut. Luostarien hiljaisuuden säännöt kietoutuvat juuri tämän ajatuksen ympärille, että Jumala voi kuvastua vain tyyneen veteen. Toisaalta unissa piili uhka, sillä niihin piilotetut symbolit voitiin tulkita väärin ja näin altistuttiin pahimmassa tapauksessa jumalanpilkkaan. Uuden ajan alun noidat lensivät sapattiin juuri yöaikaan jouduttuaan pahan valtaan unessaan.

Killing my darlings

Lorenze Lotto, Madonna ja lapsi marttyyri Pyhän Pietarin kanssa, 1503.

You must kill all your darlings. Tämä ei ole leffarepliikki vaan kirjailija William Faulknerin sukupolvelta toiselle siteerattu ohje kirjoittajille. Joskus luulin sen tarkoittavan, että kirjoittajan on ymmärrettävä tappaa rakas päähenkilönsä jos kirjan juoni sitä vaati. Vähän siihen tyyliin kuin George R. R. Martin, joka on tehnyt oman taiteenlajinsa keskeisten henkilöiden tappamisesta fantasiassaan Tulen ja jään laulu. Arvaamattomuus on koukuttavaa. Tämän tiesi jo Agatha Christie aikoinaan.

Mutta Faulkner ei tarkoittanut tätä. Mitä hän sitten tarkoitti? Hän kehotti kirjoittajaa pohtimaan tarkkaan, millainen teksti lopulta palvelee tarinaa ja lukijaa. Ja liikkeelle oli lähdettävä sieltä, mistä ei arvaisi. Faulknerin mielestä kirjoittajan oli epäiltävä kykyjään juuri silloin, kun hän eniten uskoi itseensä. Ne ihanat sanat, kappaleet, jopa luvut, joita niin rakastat, ovat vaaravyöhykkeellä, sillä rakkaudeltasi et ole pystynyt näkemään niitä oikeassa valossa.

Kill your darlings tarkoittaa sitä, että tekstiä on editoitava sieltä, missä teksti tuntuu omimmalta. Koska niissä kohdin on menty metsään todennäköisemmin kuin missään muualla. Huh, tämä on kyllä kaikista vaikein neuvo, minkä olen koskaan saanut kirjoittajana.

Alun kummastelun jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että Faulkner voi sittenkin olla oikeassa. Tottahan on, että mitä tyytyväisempi olen jälkeeni, sitä vähemmän väkerrän tekstin parissa. Kadotan kriittisyyteni ja egoni kasvaa. Järkeni kuitenkin vielä inttää, että heikommat kohdat, eivät vahvimmat, ansaitsevat huomioni. Mitä Faulkner sanoisi tähän? Luultavasti jotain sellaista, että vahvimmat kohdat ovat juuri heikkouksiani. Ne olen juossut läpi vain muutaman oivalluksen avulla eivätkä nekään ehkä ole oivalluksia ollenkaan.

Edelleen Faulkner kehottaisi minua kirjoittamaan lukijalle, ei itselleni. Mikä minusta tuntuu aivan ihastuttavalta, ei välttämättä tunnu lukijasta, jos tämä ihastuttava älynväläykseni hankaloittaa tarinan kertomista. Mutta miten tähän sopii mukaan sellainenkin kuultu ohje, että kirjoita tekstiä, jota itse haluaisit lukea? Olen ymmälläni, mutta tajuan, että mikään ei ole mustavalkoista, eivät edes Faulknerin ohjeet.

Ja ohjeitahan nämä vain ovat. Jos en halua tappaa darlingejani, niin minulla on oikeus olla tekemättä niin. On silti hyvä pohtia, miten oman egon saisi hiljennettyä kirjoitusprosessissa. Joskus omaa jälkeään jää ihastelemaan eikä viitsi ottaa vaarin neuvoista, jotka käskevät muuttamaan jotain. Kiitos Faulknerin osaan nyt tunnistaa käytökseni ja tiedän, että kyse on vain darlingeista, joista en millään haluaisi päästää irti.

Kaksi matkamiestä Roomassa

Pyhä Franciscus, Francisco de Zurbarán, 1659.

Heinäkuussa vuonna 1523 Liivinmaalta lähti kaksi matkamiestä kohti Roomaa, läpi uskonnollisten ristiriitojen kyllästämän Euroopan. Fransiskaanikonventin lehtori Antonius Bomhower vei Revalin (Tallinna) piispan lähettiläänä tärkeää viestiä paaville. Matkaseurana hänellä oli veli Burkard Waldis, sillä sääntöjen mukaan yksin matkustaminen oli kiellettyä. Matka oli huippusalainen ja vaarallinen, sen tarkoituksena oli hankkia Riian kaupungille paavillinen kirkonkirous. Elettiin 1520-luvun levotonta aikakautta ja Martti Lutherin alulle paneman opillisen vallankumouksen ensi tahteja. Muutoksen aallokko löi kiivaana Saksanmaalta kohti Baltiaa ja lisäsi painetta Pyhään saksalaiseen keisarikuntaan löyhästi kuuluvan, paavin suojeluksessa olevan Liivinmaan (nyk. Viro, Latvia) niskaan. Roomaan parivaljakko pääsi marraskuun alussa tehtyään piinallista matkaansa apostolin kyydillä kuukausikaupalla.

    Veljet viipyivät Roomassa kolme kuukautta yrittäen saada paavia kallistamaan korkea-arvoista korvaansa Liivinmaan hätähuudolle. Mutta edessä oli odottamaton hidaste. Paavi Hadrianus VI oli kuollut syyskuussa kesken veljien matkanteon ja edessä oli sede vacante, tyhjän istuimen aika, joka kulki tuskallisen hitaasti. Pitkällisen pohdinnan ja asianmukaisen poliittisen pelin jälkeen konklaavi valitsi kristikunnan johtajaksi jälleen yhden Medicin. Paavi Klemens VII sai hiippansa vasta marraskuun 19. päivänä, mikä merkitsi takaiskua fransiskaaneille ja Liivinmaan katolilaisille. Ongelmia lisäsivät lukuisat muut katolilaisten hätähuudot ympäri kristikuntaa, joihin Rooma oli hukkua, sekä ikuinen turkkilaisten vaara, joka lopulta sitoi paavin kädet. Näin luterilainen oppi, jona Lutherin näkemykset myöhemmin tultiin tuntemaan, sai muhia rauhassa ja vahvistua syrjäisessä Baltiassa.

Paavi Clemens VII, Sebastian del Piombo, 1526.

    Isä Antonius Bomhower oli tullut kuuluisaksi katolilaisen linnakkeen puolustajaksi käytyään ajalle tyypillisen opillisen väittelyn 12.6.1522 Riian Pietarinkirkossa. Vastassa hänellä oli radikaali Lutherin kannattaja, kirkon nuorempi kappalainen Andreas Knopken. Luterilaisuus oli jo tuolloin saanut merkittävää jalansijaa kaupungissa, sillä väittelyllä oli raadin suostumus. Knopken esitteli kiivaasti teesejään paavinkirkon jumalattomuudesta. Hän tuomitsi kuvien palvonnan, aneet, paastoamisen, pyhiinvaellukset ja kaiken muun "mielettömyyden", joka sikisi Roomasta käsin. Paavi oli antikristus, joka oli repinyt evankeliumin ihmisten sydämistä. Bonhowerin argumenteista emme tiedä, mutta lopulta kumpikin katsoi voittaneensa mittelön, mikä sekin oli aikakaudelle tyypillinen piirre.

    Odottaessaan Pyhän isän tukea ja huomatessaan sen riittämättömäksi, Bomhower teki Roomassa liikkeen, joka joudutti Riian kohtaloa. Hän päätti kirjoittaa esimiehelleen Wilhelm Isenbroeckille, Liivinmaan ja Preussin fransiskaanien kustokselle, kirjeen ja vuosi siihen koko salaisen operaation ahdistuksellaan kuorrutettuna. Kirjeen hän osoitti suoraan Riian konventtiin, keskelle tätä luterilaismielistä kaupunkia. 

    Mutta uutinen kahden fransiskaanin matkasta oli jo päässyt leviämään, sillä Rooma vilisi myös saksalaisia, jotka ahnaasti odottivat jokaista tiedonmurusta pylväskäytävissä kuin linnut laudalla leivänmurusiaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun kiroushanke tuli itsensä riialaisten tietoon. Kun munkit sitten lähtivät kotimatkalle tyhjin käsin, kaikki Euroopassa luultavasti tiesivät siitä. Ja heidän edellään kulki tuo pirullinen kirje, joka saavutti talvisen Riian paaston aikana, kuukausia ennen kuin munkit itse saapuivat Liivinmaalle. Kirje ei päätynyt koskaan oikeisiin käsiin, vaan se riistettiin väkivalloin sitä kantaneelta matkalaiselta konventin ulkopuolella. Ja niin isä Bomhowerin kiemurainen valitusvirsi päätyi lopulta vihaiselle raadille, joka piti fransiskaanien juonta maanpetoksena ja yhtenä esimerkkinä paavin pyrkimyksistä maailmanherruuteen.

    Riika oli langennut luterilaisille jo vuonna 1521, jolloin Knopken sai raadilta luvan saarnata kirkossaan Lutherin opetuksia. Hänen kollegansa, Sylvester Tegetmeyer, piti vuodesta 1522 omassa Pyhän Jaakobin kirkossaan hurmoshenkisiä tilaisuuksia, joissa hyökkäsi katolilaisia vastaan. Tegetmeyer oli fanaatikko ja agitaattori, joka edusti joillekin liian radikaalia suuntaa. Sen puolesta puhuu salaliitto, joka nousi häntä vastaan vuonna 1525 aateliston puolelta, mutta josta hän selvisi.

Andreas Knopken hautakivi.

    Kummatkin miehet nimitettiin kirkkoherroiksi raadin toimesta, vastoin Riian arkkipiispan Jasper Linden tahtoa. Hänellä oli virallinen nimitysoikeus, mutta iäkäs Linde oli ilmeisen haluton enää taistelemaan taistelua, joka olisi ollut hänen uransa tärkein. Hän oli jo kymmenen vuotta takaperin yrittänyt uudistaa kirkkoa sisältäpäin, mutta vasallit ja kaupunki olivat vetäneet tukensa, ja pitäneet yritystä kirkon keinona maallisen vallan lisäämiseen. Syyskuussa 1523 Luther kirjoitti Liivimaan suurille kaupungeille (Reval, Riika, Dorpat eli Tartto) rohkaisukirjeen. Tämä jo kertoo, että hänellä oli selvää kannatusta alueella. Vuoden 1524 helmikuussa Luther kirjoitti läheiselle neuvonantajalleen ja reformaation "arkkitehdille", Georg Spalatinille, miten evankeliumin valo oli alkanut loistaa Liivinmaalla.

 Riika, Sebastian Münsterin teoksessa "Cosmographey", 1567.

    Bonhowerin matkan tarkoitus oli ollut padota paavin tuella leviämässä oleva harhaoppi, mutta matka joudutti vanhan järjestelmän kaatumista. Luterilaisuus tunki maahan pian väkivaltaisin ottein. Maaliskuun 16. päivänä 1524 Riiassa tapahtui kuvainraasto, kun kaupunkilaiset repivät kirkoistaan kaiken katolilaisen hapatuksen pois. Pyhimysten kuvat, krusifiksit, alttarirekvisiitta, patsaat - kaikki "saatanan naamiot" poltettiin suurissa kokoissa. Neitsyt Marian patsaisiin kohdistettiin erityistä raivoa ja ne saivat jumalattoman noidan kohtelun: osa niistä upotettiin Väinäjokeen, loput poltettiin rovioilla. Samanlaisen kohtelun saivat ihmisnoidat Uuden ajan alun noitavainoissa. Levottomuuksiin osallistui satoja ihmisiä ja ne kestivät päiväkausia. Huhtikuun 2. päivänä kaikki katolilaiset munkit ja papit ajettiin ulos kaupungista. Riian kohtaloa tuli pian seuraamaan Reval, jossa kuvainraasto tapahtui syyskuussa ja munkkien karkoitus seuraavana vuonna. 

    Riika luterilaistui aikalaistenkin mittapuulla räjähdysmäisen nopeasti. Oli mennyt vain neljä vuotta Lutherin teesien naulaamisesta eivätkä edes Saksan muut hansakaupungit olleet vielä täysin avoimia muutokselle. Olivatko ilmiön taustalla vaikuttaneet syyt uskonnollisia vai poliittisia? Lukuunottamatta muutamaa maankolkkaan eksynyttä hussilaista 1400-luvulla, mitään selkeää anti-katolilaista liikettä ei Liivinmaalla ollut ennen tätä. Arkkipiispa Linden yritys kirkon uudistamisesta kielii kuitenkin muutoshalukkuudesta, joka ei kuitenkaan saanut taakseen mitään organisoitua liikehdintää. 

    Sen sijaan sosiaaliset  ja poliittiset valtaverkostot, ja niiden väliset jännitteet ovat nähtävissä 1500-luvun alun Riiassa. Riian arkkipiispa ja saksalainen ritarikunta olivat vääntäneet pari sataa vuotta poliittista kädenvääntöä kaupungin hallinnasta ja sopineet vihdoin vuonna 1452 jakavansa vallan Riiassa. Reformaatio tarjosi kaupungille, jonka taloudellista valtaa kauppiaat pitivät raadin kautta hallussaan, ulospääsyn kummankin käskyläisen hansikkaan alta. Kaupungin eliitti ja killat antoivat tukensa Knopkenille, koska se palveli heidän poliittisia ja sosiaalisia etujaan.

Luther omisti 127. psalminsa Liivinmaan ja Riian kristityille, 1524.

Kirkon murrosvaihe: Galileon oikeudenkäynti

Kopernikaaninen systeemi, Andreas Cellarius 1660.

Vuonna 1992 Vatikaani myönsi julkisesti, että kirkko oli kohdellut aikoinaan väärin italialaista matemaatikkoa Galileo Galileita (1564–1642). Oli kulunut tarkalleen ottaen 359 vuotta siitä, kun Galileo oli ollut syytettynä inkvisition edessä. Oikeudenkäynnissä, joka on jäänyt historiaan yhtenä osoituksena katolisen kirkon tieteenvastaisesta asenteesta, Galileo tuomittiin harhaopin levittämisestä kotiarestiin loppuiäkseen. Hänen kirjansa Dialogo sopra i due massimi sistemi del mondo tolemaico e copernicano (Vuoropuhelu, 1632) päätyi samalla kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon. Galileon synti oli ollut puolalaisen matemaatikon Nikolaus Kopernikuksen (1473–1543) aurinkokeskeisen maailmankuvan todentaminen kaukoputkella. Malli haastoi vallitsevan kirkon opettaman maailmankuvan, jossa liikkumaton maapallo oli kaiken olevaisen keskus. Geosentrinen maailmankaikkeus vaikutti läpi keskiajan ja oli linjassa Raamatun oppien kanssa siitä, että ihminen oli luomakunnan herra ja kaiken keskipiste.

Vatikaanin äkillistä ulostuloa seurasi paavi Johannes Paavali II:n puhe, jonka hän piti Vatikaanin tiedeakatemialle samana vuonna. Puheessaan paavi totesi, että Galileo Galileita oli kohdeltu väärin joidenkin kirkon yksilöiden toimesta ja että tämän traagisen tapahtuman syynä oli ollut tuolloin vallinnut henkinen ilmapiiri, jossa teologia ja tiede olivat kyvyttömiä ymmärtämään toinen toistaan. Galileon tuomion uudelleenarviointi ei tipahtanut taivaalta Vatikaanin syliin. Paaviutensa alkumetreillä vuonna 1979 Johannes Paavali II piti puheen samaisen akatemian edessä rohkaisten tiedemiehiä toimimaan yhteistyössä ja objektiivisesti Galileon tapauksen selvittämiseksi. Oli kulunut 100 vuotta Albert Einsteinin syntymästä, mikä ei jäänyt paavilta huomaamatta. Paavin kiinnostus aiheeseen synnytti seuraavana vuonna erityisen Vatikaanin tutkintakomission, jonka tehtävänä oli arvioida uudelleen Galileon tuomio. Vuoden 1992 puhe onkin nähtävä osana tätä kontekstia.

Galileo kohtaa Rooman inkvisition, Christiano Banti 1857.

Galileo kohtasi inkvisition kaksi kertaa, vuosina 1616 ja 1633. Ensimmäinen kerta oli tarkoitettu varoitukseksi, toisella kertaa tuli tuomio ja rangaistus. Kiistan aiheena oli kopernikaaninen maailmankuva, joka oli vielä 1600-luvun alussa vain hypoteesi vailla todisteita. Kunnes Galileo otti teleskooppinsa ja suuntasi sen tähtitaivaalle. Galileo omaksui opin vasta vuonna 1609 kun huomasi sen sopivan omaan kehitteillä olevaan liiketeoriaansa. Havaintojen pohjalta syntyi tutkimus, joka julkaistiin seuraava vuonna nimellä Nuncius sidereus (Tähtien sanansaattaja). Tästä eteenpäin Galileo alkoi julkisesti kritisoida maakeskeistä mallia ja kirjoitti kritiikkiään muun muassa yksityisessä kirjeenvaihdossa oppilaalleen Benedetto Castellille. Kirjeessään vuodelta 1613 hän tuo esille, että vaikka Raamattu ei voi valehdella, siitä tehtävät tulkinnat voivat silti joskus olla virheellisiä. Näitä tulkintoja tekivät teologit ja yhteentörmäys katolisen kirkon kanssa oli näin valmis.

Galileon piirroksia kuusta, Sidereus Nuncius 1610.

Heliosentrisen maailmankuvan ongelma kirkon kannalta oli auringon sijoittaminen kaiken keskiöön. Jos Jumala oli luonut kaiken olevan, miksi hän olisi sijoittanut ihmisen planeetalle, joka hukkui muiden planeettojen sekamelskaan. Samalla väheni ihmisen, Jumalan luomistyön huipun, tärkeys, kun kaikki ei pyörinytkään hänen ympärillään. Maan liikkuminen auringon ympäri oli myös räikeässä ristiriidassa kirkon opetuksien kanssa maan horjumattomuudesta, mikä perustui Raamatun pohjalta tehtyihin tulkintoihin. Näkemys heliosentrisyydestä ei kuitenkaan ollut uusi. Pitkin keskiaikaa ja nimenomaan kirkon sisältä päin oli esitetty pohdintoja maan mahdollisesti liikkumisesta akselinsa ympäri. Maakeskeisyys, maan liikkumattomuus ja maailmankaikkeuden muuttumattomuus hallitsivat kuitenkin keskiajan virallista opetusta luomakunnasta.  

Maailmankuvan kritiikki ei ollut uusi asia kirkolle. Se oli joutunut käsittelemään Giordano Brunon tapausta kymmenen vuotta takaperin ja tätä tehdessään tullut synnyttäneeksi yhden ensimmäisistä luonnontieteellisen vallankumouksen marttyyreista. Munkki Bruno oli Galileon maamies ja kopernikaanisen opin kannattaja, joka piti Jeesusta taikurina ja neitseellistä sikiämistä mahdottomuutena. Hän joutui inkvisition eteen, jossa hänet tuomittiin kerettiläiseksi ja hänet poltettiin roviolla juhlallisissa menoissa Roomassa vuonna 1600. Brunon ja Galileon tapaukset tietenkin eroavat siinä toisistaan, että Bruno tuli kyseenalaistaneeksi muutakin kuin vain maakeskeisen maailmankuvan. Inkvisition pöytäkirjojen mukaan hänen kosmologinen ajattelunsa sisälsi myös näkemyksen eri maailmojen olemassaolosta universumissa. Jossain muualla voisi Brunon mukaan olla maankaltaisia asuttuja paikkoja, jotka Jumala oli äärettömillä voimillaan luonut. Kirkon perimmäisten oppien pilkkaaminen ja Brunon katumaton käytös johtivat siihen, että hänestä päätettiin tehdä esimerkkitapaus Trenton konsiilin jälkeisessä ilmapiirissä.

Galileon kirjoittama kirje, jossa hän argumentoi katolista kirkkoa vastaan, 1613.

Galileo matkusti Roomaan vuonna 1615 puolustaakseen kopernikaanista maailmankuvaa. Tätä oli edeltänyt erään dominikaanimunkin tekemä valitus Galileosta inkvisitiolle ja vuoden mittainen tutkinta. Huolimatta loistavasta argumentoinnistaan hän sai seuraavana vuonna kardinaali Roberto Bellarminolta varoituksen olla levittämästä oppejaan maan liikkumisesta. Bellarmino oli saanut ohjeensa suoraan inkvisitiolta. Tämän jälkeen Vatikaanin kirjasensuurista päättävä osasto julkaisi kirjelmän, jonka mukaan liikkuva maa oli Raamatun tekstien vastainen näkemys ja Kopernikuksen teoksista tuli siitä lähtien kiellettyä kirjallisuutta. Bellarminon ohjetta on pidetty Galileon ensimmäisenä oikeudenkäyntinä. Galileo noudatti ohjetta vuoteen 1623 saakka kunnes hänen ystävästään leivottiin uusi paavi Urbanus VIII. Tästä rohkaistuneena hän palasi uuden maailmankuvansa pariin ja alkoi kirjoittaa asiasta tutkimusta (Vuoropuhelu), joka julkaistiin vuonna 1632.

Poliittinen ilmasto oli kuitenkin ehtinyt muuttua ja paavi etsi keinoja vahvistaa asemaansa Italiassa. Urbanus VIII oli kainaloitaan myöden sotkeutunut kolmekymmentävuotiseen sotaan Espanjaa vastaan ja tarvitsi uskottavuutta Italiassa. Oikeudenkäynti Galileoa vastaan tarjosi tähän loistavan mahdollisuuden. 70-vuotias Galileo kutsuttiin kuulusteluihin Roomaan huhtikuussa 1633. Häntä syytettiin Bellarminon antaman varoituksen rikkomisesta, mutta hän puolustautui sanoen, että asiakirja ei kieltänyt keskustelua asiasta, vain kopernikaanisen opin kannattamisen. Tutkimuksessaan hän ei ollut puolustanut uutta maailmankuvaa vaan oli esittänyt kriittisiä argumentteja sekä vanhasta että uudesta maailmankuvasta. Seuranneissa kuulusteluissa Galileo päätyi kuitenkaan myöntämään, että lukijalle voisi jäädä vääränlainen kuva hänen kirjansa todellisesta sanomasta. Galileoa uhattiin kidutuksella inkvisition kuulusteluissa, mutta on epäselvää kidutettiinko häntä todella. Inkvisition säännöissä kidutukselle ei altistettu vanhuksia, lapsia tai raskaana olevia. Kidutuksen uhka lienee kuitenkin leijunut ilmassa tästä huolimatta.

Galileo ja oppilaansa Viviani, Tito Lessi 1892.

Kesäkuun 22. päivänä tuomio annettiin julkiseksi. Siinä kerrattiin ensin vuoden 1616 asiakirjaa, jonka rikkomisesta Galileo oli tuomiolla. Heliosentrinen maailmankuva esitettiin jälleen absurdina, valheellisena ja harhaoppisena sekä tuomittiin näkemys maan liikkumisesta. Perusteina käytettiin Raamattua ja sen hiljaisuutta heliosentrisestä maailmanjärjestyksestä. Oikeudenkäynnin nöyryyttävin osio oli kuitenkin Galileolta vaadittu julkinen katuminen, jossa hän polvillaan joutui myöntämään olleensa väärässä. Tämän lisäksi Vuoropuhelu joutui kiellettyjen kirjojen luetteloon ja Galileo kotiarestiin. Hän kuoli arestissa vuonna 1642.

Kopernikaaninen oppi oli kirkon näkökulmasta ongelmallinen erityisesti siksi, että Raamatulla ei ollut mitään sanottavaa siihen. Teologit olivat läpi keskiajan yrittäneet sovittaa yhteen antiikin kosmologisia näkemyksiä ja Raamattua, mutta luonnontieteellisen vallankumouksen ensiaskeleiden kanssa he törmäsivät seinään. Raamatun ollessa niukkasanainen ympäröivän maailman monimuotoisuuden kuvauksessa oli pakko turvautua luomiskertomukseen ja niistä tehtyihin kirkonmiesten tulkintoihin.

Galileon vuonna 1616 saama varoitus koski aurinkokeskeisen maailmankuvan puolustamista opillisena totuutena, mutta se ei kieltänyt keskustelua asiasta. Perusteluna oli, että Raamatusta ei löydetty asialle tukea. Kirkko ei näin pyrkinyt kahlitsemaan vapaata ajattelua vaan esti omasta mielestään väärinä pitämiä tulkintoja Raamatusta. Vuoden 1633 oikeudenkäynti myös oli jatkumoa edelliselle: siellä kerrattiin asiakirjan asettamat rajoitukset ja todettiin Galileon rikkoneen niitä. Galileon oikeudenkäynnin tuomio tuli näin ennen kaikkea opin levittämisestä eikä itse opin omaksumisesta. Kopernikaanisen opin vastustamisessa oli kirkon puolelta kyse tulkinnallisista oikeuksista, ei niinkään itse opista.

Galileon tapausta pitää tarkastella myös edeltävän vuosisadan kuohujen kautta. 1500-luku edusti katolisen kirkon historiassa yhtä vaikeimmista vuosisadoista reformaation hajottaessa kirkkokuntaa. Raamatun kirjaimesta käytiin vääntöä protestanttien kanssa, uskonsodat ja harhaoppisten vainot värittivät arkea. Katolinen kirkko löysi itsensä tilanteesta, jossa sen piti pitää kynsin ja hampain kiinni opinkappaleistaan. Tapaus Galileosta jäi kuitenkin märkivä haava kirkon kylkeen. Kuuluisan tiedemiehen nolaaminen ja pakottaminen kieltämään asioita, joita monet olivat omin silmin taivaalta havainneet, tekivät kirkosta auttamattomasti tieteen kautta tapahtuvan edistyksen jarrun. Seuraavan vuosisadan valistuksen järjen palvonta ja kirkon auktoriteetin kritisointi vahvistivat Galileon oikeudenkännistä syntynyttä mielikuvaa kirkosta tieteen vastaisena linnakkeena.

Vatikaani on tehnyt muutamia korjausliikkeitä palauttaakseen mainettaan asiassa. Teollisen vallankumouksen vuosisadalla 1800-luvulla se salli maapallon liikettä koskevat tutkimukset sekä poisti Galileon ja Kopernikuksen teokset kiellettyjen kirjojen luettelosta. 1980-luvulla julkaistiin Galileon oikeudenkäynnin asiakirjat kaikkien nähtäväksi. Paavi kommentoi Galileon tapausta vuonna 1992 puheessaan sanoin ”a partire dal secolo dei Lumi fino ai nostri giorni, il caso Galileo ha costituito una sorta di mito, nel quale l’immagine degli avvenimenti che ci si era costruita era abbastanza lontana dalla realtà”. Galileon tapaus oli hänen mukaansa saanut ajan kuluessa myyttiset mittasuhteet ja luonut vääränlaisen kuvan kirkosta tieteenvastaisena. Tapaus Galileo oli traaginen väärinymmärrys, josta kirkon piti ottaa opiksi. 

Kirjoitin Galileon oikeudenkäynnistä hieman pidemmän version kuin aluksi ajattelin, ihan vain siksi että huomasin uppoavani aiheeseen nopeasti ja mielenkiinnolla. Tapahtuma on tietynlainen päätepiste jollekin, joka alkoi 1400-luvulla renessanssin huumassa, kulki 1500-luvun läpi voimistuen ja päätyi lopulta vuonna 1633 inkvisition eteen. Kyse on tiedon vallankumouksesta ja sitä seuranneesta tieteen vallankumouksesta. Tämä empirismia ja rationalismia korostanut suuntaus ei toki loppunut Galileon oikeudenkäyntiin, mutta kirkon kanta tähän kaikkeen hassutteluun annettiin painotetussa muodossaan tuossa kohtaamisessa Galileon kanssa. Oikeudenkäynnin kautta pystyy näkemään hyvin, millaisten ongelmien kanssa katolinen kirkko taisteli 1500-luvulla Euroopassa ja miten näitä ongelmia ratkottiin sen sisällä silloin ja seuraavalla vuosisadalla, ja myös miten kauaskantoiset seuraukset tällä nimenomaisella oikeudenkäynnillä on ollut paavinkirkolle. 

Romaanissani tämä ongelmanasettelu nähdään yhden ihmisen sisäisen kamppailun kautta, kun hän joutuu munkkina kohtaamaan uuden luterilaisen opin vanhan katolilaisen opin läpitunkemassa maailmassaan. 1500-luvun Euroopassa eläneet ihmiset elivät yhtä maailmanhistorian suurinta murroskautta. Tiedostivatko ihmiset elävänsä jollain lailla vallankumouksellista aikaa? Reformaatio ainakin vaati heitä valitsemaan puolensa uuden ja vanhan maailman väliltä. Revalin dominikaaniluostarissa vuonna 1524 tämä johti väkivaltaisuuksiin, josta seurasi munkkien karkottaminen kaupungista. Luostareiden ottaminen protestanttien haltuun oli ilmiö, joka nähtiin koko Euroopan laajuudella. Myös päähenkilöni näkee ja kokee, miten mullistava vaikutus reformaation aallokolla oli Liivinmaan luostareille. Se, mikä oli tuotu paavillisen miekkalähetyksen nimissä alueelle 1200-luvulla, haihtui yhdessä yössä ilmaan. Satoja vuosisatoja kestänyt perinne murtui ja monet munkit joutuivat tuuliajolle. 

Tapahtuma oli mullistava kaikille osapuolille - niille, jotka pakotettiin luopumaan elintavastaan, ja myös niille, jotka vapaaehtoisesti kääntyivät johonkin uuteen, eli luterilaisuuteen. Tämä opillinen vallankumous johti kirkon kriisin, sillä se riisti siltä mandaatin, jossa se oli vuosisatoja ollut tiedon (Raamatussa oli kaikki tieto, muuta ei tarvinnut tietää) ainoa oikea lähde. Tapaus Galileo liittyy reformaation jälkeiseen Eurooppaan, jossa kirkon toimeenpaneva vastauskonpuhdistus on ehtinyt tuoda paaville takaisin arvovaltaansa.

PS. Jostain syystä kone laittaa valkoista taustaa kirjoitukseni loppuosalle, tämä on yksi Bloggerin epätoivotuista ominaisuuksista. Epälooginen ja ei-korjattavissa oleva täysin arvaamaton tekstinkäsittely.