maanantai 23. syyskuuta 2019 |

Unessa

Fra Angelicon maalaus 1437.
Yksityiskohta Pyhän Nikolauksen tarinasta.

Koska Jumala ei koskaan painanut päätään tyynyyn ja nukahtanut, ihminen pystyi huoletta sen tekemään. Tätä mieltä oli Martti Luther, jonka Jumala vartioi nukkuvia kuin paimen lampaitaan.

Nukkuvia kuvataan vähän keskiajan taiteessa, koska he ovat poissaolevia. Passiivisia, usein laiskoja ja ennen kaikea "muualla". Nukkuva ihminen leijui myös vaaravyöhykkeellä: pimeydessä hän altisti itsensä paholaisen houkutuksille. Ja sitten olivat ne painajaiset, jotka häiritsivät kehon toimintaa ja pahimmillaan ajoivat ihmisen hulluuden tilaan.

Uni oli aikaa, jolloin ihmiskeho oli levossa ja voimaantui päivän aherrusten jälkeen. Aherrus tuona aikana tarkoitti hyvinkin raskasta fyysistä työtä verrattuna nykypäivään. Uneen vajottiin yöllä, jota pidettiin kaikista parhaimpana ajankohtana nukkumiselle. Kyse oli skolastisen perinteen mukaan ihmiskehon lämmöstä ja valon määrästä. Häiriintynyt uni tai liian pitkäkestoinen makaaminen johtivat ruumiin kylmettymiseen, joka taas lisäsi kehon sisäistä kosteutta. Valolla oli samankaltainen vaikutus: se hoputti lämpöä tarpeettomaan liikkeeseen. Näin ollen valoisan ajan nokkaunet olivat nekin tarpeettomia ja ennen kaikkea haitallisia.

Kyse oli myös ruoansulatuksesta. Ajateltiin, että ihmisen uni kestää juuri sen verran kuin keho tarvitsee aikaa ravinnon työstämiseen. Ruoan kulkeminen suolessa aiheutti kosteutta, ja kun ihminen heräsi, kosteus oli kulutettu pois. Uni ja ruoansulatus kulkivat käsi kädessä vahvasti läpi keskiajan. Ruoka suli parhaiten unessa eikä valveilla. Koskaan, ei siis koskaan, saanut mennä nukkumaan vatsa tyhjänä. Jos et ollut nauttinut muruakaan nukkumista edeltävien parin tunnin aikana, kehosi sisäinen lämpö alkoi tahkoa olemattomiin ihmiselle tarpeellista luonnollista kosteutta ja vieläpä mielettömällä tahdilla.

Nukkumisasennolla oli merkitystä, sillä aineenvaihdunta ei toiminut optimaalisesti pelkän unen avulla. Parasta oli jos nukahtaminen tapahtui oikealla kyljellä. Yön aikana asento oli paras vaihtaa vasemmalle kyljelle ja herätä sitten oikealla kyljellä. Ymmärrettävistä syistä Avicennan malli, jossa viimeinen pyörähdys jätettiin pois, oli suositumpi näkemys keskiajan lopussa.

Laiskurien maa, Pieter Bruegel vanhempi, 1567.

Suositeltu määrä unta riippui vuodenajoista, valon määrästä ja syödyn ruoan määrästä ennen nukahtamista. Jos nukkui liian vähän tai liikaa, keho meni huonoon tilaan. Tuomas Akvinolainen suositteli nukkumista kahdessa eri jaksossa, joiden välillä oli valveilla oloa keskellä yötä, jolloin kirjoiteltiin, luettiin, tavattiin ystäviä tai hoideltiin aviollisia velvollisuuksia. Luostarien tapa jaksottaa päivän kulku hetkipalveluksiin ja niiden ympärillä tapahtuvaan toimintaan, piti normaalina tällaista aikaista nukkumaanmenoa ja heräämistä yön tunteina.

Malli, joka jaksottaa unen kahteen eri osaan, oli vallalla vuosisatoja ennen tehtaan pilliä 1800-luvulla, joka alkoi herätellä ihmisiä teolliseen aikakauteen ja sen vaatimuksiin. Kimeän pillin jälkeläinen on herätyskello, joka nykyisin estää ihmisen luontaisen heräämisen silloin, kun keho on tehnyt tehtävänsä sulatushommien suhteen.

Tästä kaikesta seurasi, että sänky oli keskiajan tärkeimpiä huonekaluja, ellei jopa tärkein. Jotta juuri nautittu ateria ei valuisi oksennuksena yöllä suusta, pääpuolen oli oltava jalkapuolta korkeammalla.
Äidin velvollisuus, Pieter de Hooch 1658-60.
Koska selällään nukkumista ei suositeltu kuona-aineiden kertymisen vuoksi ja kyljellään nukkuminen vaikutti ideaalilta tavalta lentää höyhensaarille, ja pysyä siellä, sängyn pehmeys oli tärkeää. Köyhimmät nukkuivat läävissään olkipatjoilla ja altistuivat väistämättä juuri sille kosteudelle, joka oli keholle vaarallista. Onnellisimpien tähtien alla syntyneet pääsivät nauttimaan sängyistä, jotka olivat parhaimmillaan taideteoksia. Verhoillut punkat estivät tehokkaasti valonsäteiden pääsyn nukkujan suojaisaan pesään rajoittaen näin lämmön tarpeetonta liikkumista ihmiskehossa.


Nukkuminen oli aikaa, jolloin ihminen oli vapaa yhteiskunnan kontrollista. Se, mitä tapahtui ihmisen aivoissa unen aikana, jäi vain hänen tietoonsa. Tämä aiheutti keskiajan ihmismielen kahlintaan tähtäävässä maailmassa epäluuloa. Vaikka unimaailma oli kiehtova, se oli samaan aikaan epäilyttävä.

Kirkon suhtautuminen oli kaksijakoista. Toisaalta unen aikana oli mahdollista ottaa vastaan enteitä tai ilmestyksiä, jotka oikeille ihmisille sattuessaan merkitsivät ihmiskunnalle jotain tärkeää ilmoitusta yläkerrasta. Paavi Gregorius Suuren näkemyksen mukaan Jumalan ääni voitiin kuulla unissa, kun ympäröivä maailma oli rauhoittunut. Luostarien hiljaisuuden säännöt kietoutuvat juuri tämän ajatuksen ympärille, että Jumala voi kuvastua vain tyyneen veteen. Toisaalta unissa piili uhka, sillä niihin piilotetut symbolit voitiin tulkita väärin ja näin altistuttiin pahimmassa tapauksessa jumalanpilkkaan. Uuden ajan alun noidat lensivät sapattiin juuri yöaikaan jouduttuaan pahan valtaan unessaan.







2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voisi ajatella, että ihmiset pelkäsivät nukahtamista ja nukkumista. Toisaalta Jumala vartioi, mutta siltikin. Ristiriitaiselta tuntuu tuon ajan ihmisten elämä.
-Marja

Marianne Ojanaho kirjoitti...

Kiitos Marja kommentista. Unet ovat sielun peili, näinhän sanonta kuuluu. Keskiajan ihminen oli paljon enemmän huolissaan sielustaan kuin nykyihminen, joka tuntuu jopa epäilevän sen olemassaoloa. Silti minusta tuntuu, että juuri horroksessa pääsemme lähemmäksi keskiajan ihmistä. Kun arjen toimet on sammutettu, vuosisadat kuroutuvat umpeen, koska ihminen on fysiologisilta ominaisuuksiltaan sama, eli hän minä aikana tahansa. Toiveineen, pelkoineen, kaikkineen.

Mutta toisaalta sitten - uniin kertyy asioita eletystä elämästä, uskomuksista, maailmankuvasta. Ja kun tiedämme, miten keskiajalla valtaapitävät käyttivät pelottelua hyväksi pitääkseen kansan ruodussa, unissa käsiteltiin tuolloin varmasti enemmän kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja myös uskottiin kaikkeen, oli se sitten yliluonnollista tai ei.

Lähetä kommentti